Huomenta, on sunnuntai, 14.4 ja päivä -5. Nukuin hyvin, unta nupiin yhdestätoista liki seitsemään. Näin jotain keveähköjäkin unia. Pomoni nukkuu vielä imeisesti, koska ei ole soittanut. Yleensä puhelu on tullut seitsemään mennessä. Illalla Reetta oli väsynyt ja laittoi nukkumaan puoli yhdeksän pintaan, hyvä näin. Unta pitää napata nuppiin aina ja niin pitkään kuin mahdollista.
Aloitin tämän naputtelun asunnolla, mutta en vain tullut vehkeiden kanssa toimeen. On jotenkin älyttömän rasittavaa yrittää sopeutua luisuvan liikkuvaan tabletin näyttöön, jossa kursori ei kohdistu sitten niin millään. On minulla irrallinen näppäimistökin olemassa, se helpottaa joskus, jos osaan sitä käyttää. Tänään en siis osannut yhtikäs mitään. Niin mitä tekee joutilas ihmisen, jolla tökkii näppäimistö ja kursori. No kävelee osastolle, vanhempain kahvihuoneeseen kunnon mööpelille, jolla osaa naputtaa. En edes käynyt kurkkaamassa Reettaa, sillä pian neiti haistaa läsnäoloni ja vaatii luokseen. Joten annan nukkua. Minulla piti olla joutilaampi aamu tänään, mutta tässä tulos.
Illalla pääsin siis lähtemään aikaisemmin asunnolle, hajurako tekee hyvää. Ja se kuuluisa oma aika. Kävelin illallanhämyssä lenkin, hyytävässä tihkussa. Paleli, mutta teki nannaa. Happeakin. Tänään pukeuduin suosiolla jo kokonaiseen tuulipukuun ja lenkkareihin. Rusettisomisteisen käsilaukkunikin vaihdoin Tessan ompelemaan ja ablikoimaan rennompaan laukkuun. Sateensuoja kulkee mukana, sillä on sadellut pikkkuhiljaa koko ajan. Aikaisemmin, siis nämä kaikki muut päivät täällä, olin painajaismainen näky muoti-ihmisille, mutta minkäs teen. Matkapuvusto on kussut jo pahemman kerran, niin kuin joka ainoa kerta aikaisemminkin. Ne ryysyt alkaa tökkimään välittömästi, kun ajattelee, että niiden kanssa pitäisi olla muutama viikko. Kaikki tökkii perillä. Eli väripillifarkut, liehuva pitkä tunika. Menettelee tähän saakka, sitten jalkaan hiekoitetuilla jalkakäytävillä paremmin pitävät kunnon valkoiset lenkkarit. Tuulitakki, pinkinsävyinen, sehän nyt joka naisella olla pitää, lämpimin vaihtoehto tähän hätään. Eli tunikanhelmat liplattaen olen hölskynyt tuolla menemään. Niin ja olalla petroolinen rusettisomisteinen käsilaukku ja toisessa roikkuu Alepan-kassi. Ihanata, ihanata. Kassialmana, sopeudun toki katukuvaan, jos alan pyörimään Alkon nurkilla... Huoneessa on jälleen trooppinen ilma, happi loppuu ja kosteus on hirmu hyvä... Olen koko ajan huonolla hapella, päätä särkee ja haukotuttaa. Tiesin tämän. Hiukset venyy pitkin naamaa, täällä ei toimi mikään mömmö niin kuin normaalisti. Ihoni tirisee rasvaa, nihkeää ja tuskaa. Punainen sellainen grillissä pyörivä possu-olo, yhtä tukalat oltavat. Tämäkin oli odotettavissa, mutta uskoin ettei se niin pahana heti puske, sillä nythän on kevät ja hyytävän kylmää. Paas kattoo, miltä näyttää kun ilmat tästä lämpenee. Päätäni särkee huoneessa koko ajan ja ranka on jo niin jumissa, todellisuus kangistaa ja pistää haukkomaan henkeä. Mutta tähänkin sopeutuu, olihan tämä sellainen äkkipysäys kun ovi suljettiin, happivajehan sitä iski... Mutta näillä mennään. Eilen suksemme karahtivat ristiin muutamaan otteeseen, kauheaa tappelua. Ärsyttää, mutta kuuluu tässä välillä tapellakin. Illalla märisin ja soitin kotiin, eihän se helppoa ole sielläkään, kauheaa tuskaa... Mutta helpotti kuitenkin kertoa ja kuulla, ettei nyt ihan yksin tässä oireile. En siis ole kauheammin täältä soitellut kenellekään. No, eilen kaverini oli eka kerran lukenut täältä naputeltuja tekstejä, johan otti heti yhteyttä. Mitä ilmeisemmin oli huolissaan varsinkin eilisetä postaukesta, syvillä vesillä kun seilailin. Enpä tiedä helpottiko se huoli siellä päässä, olenhan kyllä ihan vinksahtanut... Saakai ja kuuluukihan täällä hieman vinksahtaa, sillä tämä on niin valovuoden päässä normaaliudesta.
Mitä sitten tähän kaupunkilaisena oloon tulee, niin olen tikittävä maalaispommi. En vain tahdo tajuta ja ymmärtää. Ensinnäkin ne pöllönhölökkää juoksevat rollaattorimummut ja muut ihmiset. Minkä takia pitää juosta, kun lähtee ajoissa, ei tavitse paniikissa viipottaa stressinkiilto silmissä. Haloo, täällähän nuo julkisetkin kulkevat tuosta vaan. Maalla menee kerran tai kahdesti päivässä tiettyyn suuntaan, jos et ole ajoissa niin myöhästyt, helppoa ja loogista. On siis oltava ajoissa, ennakoidusti. Olen nopea kävelijä, mutta aina joku huohotaa paniikissa niskaan... Inhottavaa. Harmaus, tuuli ja likaisuus. Niin on kai sitä meilläkin tähän aikaan vuodesta, mutta. Tarvisin sen aurinkorannun jokaiseen päivääni. Kunpa hiukan lämpenisi, niin saisi aistia luonnon heräämisen horroksestaan. Odoatan monen lehtikuusen, hevoskastanjan, villiviinin, tammen ja kirsikkapuun heräämistä. On vain niin voimaannuttavaa seurata moisia luonnonihmeitä. Aamulla tuossa lokkikin kaarteli ja "lauleli" yläpuolellani. Meillä se on kevään merkki, mutta täällä taitaa olla paikallinen "laulelija". Sitten tämä ikkunoiden peittäminen, en vain tahdo muistaa ja osata. Toissailtana kun menin asunnolle avasin tuuletusikkunan heti. Pitihän kämppä tuulettaa. Menin siitä suihkuun, kopin ovi sepposen selällään, sillä kuuntelin samalla "voimaannuttavaa ja meditatiivista" musiikkia.... Pesuhuoneen oven vieressä on peilikaappiseinä... Silloin tajusin, että ei hitto, täällä minä Eevana heilun, mitäköhän tuo peiliseinä heijastaa kun tajusin, etten muistanut verhoja sulkea.... Iiigh! Hysteerinen vingahdus! Siis avasin viereisen tuuletusikkunan, mutta verhot jäi auki toisessa... En kauheammin kotona verhoja sulje. Mitäpä minä siihen hätään, menin piiloon pesuhuoneen alaan alle, vedin oven kiinni ja mietin mites tästä. Ihan kahelia, maastouduin omassa asunnossani ja yritin keksiä, kuinka pääsen pois kylppäristä. Sellaista kääpiökävelyä pyyhkeen kanssa makuusoppeen, yöpaita päälle ja paniikilla sulkemaan verhot. Hengästytti. Nyt en enää uskalla koko verhoja avata, minulle jäi traumat, varmaan muillekin tielläliikkujille. Kyllähän se meinasi naurattaakin myöhemmin, mutta siellä altaan alla melkein itketti.
Nyt neiti soitti, kahdentoista nukutun tunnin jälkeen! Olipas miellyttävän kuuloinen lapsonen minulla, puheli lempeästi ja kuulosti hyvin levänneeltä. Hyvä enne tähän päivään. Omasta olemisesta vielä, silmiini sattuu koko ajan, se on ärsyttävää. Tunnen silmäni pyöreinä kuumottavina "munina". Sitten tällainen johdannainen mielipide asiasta, joka on kohdallani täyttä faktaa, saatte olla taas mitä mieltä haluatte mutta minulla on kroppa jo sellainen muinaisjäänne, että osaan sitä tulkita... Minulla on niin valtavasti ajatukisa ja huolia nupissa, teen koko ajan työtä aivoillani, jolloin silmiini alkaa sattumaan. On siis odotettavissa heijastuspisteitä piakkoin myös varpaissa... Muutama vuosi sitten oireilin samoin, silmillä, enkä silloin itse asiassa tiennyt mitään siitä mitä voi olla stressi tai huoli. Mutta oireilin kuitenkin. Lopulta varpaisiini sattui niin, etten kyennyt kävelemään tai kenkiä pitämään. Kävi silmälääkärit, kaikki spesialistit ja apu löytyi hermoratahieronnasta ja kropan tulkitsemisesta sitä kautta. Eli A siellä kotipuolessa, kaipaisin nyt niin käsittelyysi! Mutta on tärkeää tietää mistä on kyse, sillä näitä oireita säikähtää... Samoin turpoaminen. Sormeni ovat koko ajan nakit, olemus kankea. Niskaani sattuu, ranka jumittaa jne... Tarvisin niin nyrkkeilyä ja muuta rääkkiä. Tässä vaiheessa menee hytkytystanssilla, venyttelyillä ja lenkkeilyllä. Mutta pitää keksiä keinoja. Ruokavalioni on runsaasti salaatteja, ituja ja muuta kevyttä. Vettä pyrin juomaan reilusti ja välttämään raskasta ruokaa. Kyllä tämä tästä vielä lutviutuu, kunhan rytmit alkavat löytymään. Mutta inhottaa kaikki nämä tyhmät lieveilmiöt omassa kropassa, olisihan tässä muutakin kuin lukea kroppansa viestejä. Mielestäni tiedän ilmankin stressitekijöistä ja sen sellaisesta. Mutta, mutta... Näillä mennään. Nyt sulkeudun sinne hapettomaan koppiin, jonka ilmankosteus nousee aamusuihkusta. Tällä hetkellä hiukset ovat vielä kuohkeat, eikä nahka tirise, mutta paas kattoo tunnin päästä, johan tirisee. Tsao! Tästä tulkoon hyvä päivä!
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
lauantai 13. huhtikuuta 2013
USKOMATONTA, KIITOS KAIKILLE!
Olemme saaneet valtavan määrän viestejä, monellakin tapaa. Täällä julkaistut ovat vain murto-osa, kiitos! Kuinka moni, täysin tuntematonkin elää kanssamme. Ennen kaikkea rukouksien määrä on uskomaton, suoranainen kansanliike. Kuinka ihmset sytyttävät kynttiöitä kirkossa rukoillessaan Reetan puolesta, monen seurakunnat ja yhteisöt ovat mukana. Meille pyydetään apua ja varjelusta, siunausta, voimia, tukea ja turvaa... Millä tavalla sitä kukakin pyytää. On todella hämmentävää, kuinka moni meistä hädän hetkellä tukeutuu johonkin meitä suurempaan, maallikolle määrittelemättömämpään ja henkiseen. Onko se henkisyyttä, hengellisyyttä, voiko sitä uskoksi kutsua, mitä se onkaan. Mutta joka tapauksessa on uskomaton kuulla ja tietää, että emme ole yksin tällä matkalla. Siis mukana olette te kaikki niin tuntemattomat, kuin tuntemanikin ihmiset. Saamme olla etuoikeutettuja teistä ja meistä!
Meille toivotetaan siis varjelusta, siunausta, enkeleitä, hoitavaa mystisyyttä, parannusta, toivoa, positiivista energiaa, aurinkoa ja vapautusta tästä tuskasta ja pelosta... Mikä on oikea tapa rukoilla, kuka sen kykenee määrittämään. Sekoittaako huuhaauskot niin sanotun oikean uskon ja rukouksen tehoja? Kuka voi sanoa, milloin mennään hihhuloinnin ja uskon rajoilla. Ainakin itsellä raja on heiluva, ymmärrystä vailla, keinuva, valuva, muuttuva ja täynnä kysymyksiä. Voinko äitinä leijua tällaisessa epätietoisuudessa, vai pitäisikö minulla olla jokin johtolanka? Onko minulla johtolankaa? Onko minulla ihmisenä oikeutta rukoilla hädän hetkellä, jos kiroilen toisella hetkellä. Kuka määrittelee synnin määrän ja pahuuden. Riittääkö, että on itsensä kanssa sinut, välillä liukastellen synninkin puolella. Vähän niin kuin liukkaat rantakivet, välillä jalka lipsahtaa kiveltä, synniksi, kunnes taas korjausliike pitää kivellä... Olipahan vertaus, mutta nyt ropisee sade ikkunoihin, joten se mielikuva tuli. Itsellä on kesästä saakka ollut ihana tyyneys vallalla, mielettömän vahva usko, että tämä toinen siirto on tehtävä. En kykene sitä sanoin kuvailemaan, se kumpuaa sisältä, auttaa jaksamaan. Näkemään valon pitkän kontatun putken päässä... Onko se uskoa, onko se toivoa, onko se vain mielikuvituksen tuomaa harhaa, hysteriaa... Olkoon mitä on, mutta se kannustaa kulkemaan siinä tunnelissa kohti sitä valoa. Välillä pitää ryömiä, kontata, polvet on ruhjeilla, ilma loppuu, ahtaus ahdistaa, mutta se putken pää häämöttää. Mielestäni oma tsemppihenki , mahdollisuuksien näkeminen yhä selvemmin ja unenlahjat ovat kaikesta tästä osoitus.
Illalla raahauduin asunnolle kymmenen jälkeen. Siinä samalla ajattelin vahvuutta. Sanontaa, että olen vahva ihminen. Olenkin, mutta en todellakaan tiennyt olevani näin vahva ja että tämä ominaisuuteni ja luonteenpiirteeni pitäisi tällä tavalla jalostaa sietämättömäksi. Siinä ajattelin samalla, että onneksi olen se sanottu vahva, koska onhan tämä yhtä painajaista ja helevettiä elettäväksi. Jos olisin heikompi, olisin varmasti jo katkennut... Onneksi en siis ole se heikko, mutta se että olenkin näin vahva, ei ole kiva kunnia eikä kiitos. Eiköhän tuo vähempikin vahvuus riittäisi... Samoin tällä hetkellä tiedän, uskon, toivon ja tunnen, että syöpä Reetan kohdalla on historiaa. Se on lusittu. Se oli kuitenkin "vain syöpää"... Taas joku vetää herneet ja loukkaantuu syvästi, mutta suurempi ongelma Reetan tulevaisuudessa ja näissä hoidoissa on kantasolusiirron mukanaan tuomat jutut. Valitettavan paljon siitäkin tiedän ja saan tietää yhä enemmän. Se savotta kestää vuosia, vuosia ja on todellakin raskasta elää. Käänteishyljintä on karmiva, vaaniva, tappava, tuhoava, kauhea peikko. Siis käänteishyljintää pitää olla, mutta kohtuudella. Aika simppeliä taas. Kuka sen kohtuuden osaisi rukoilla, oikein tilata. Mikä on kenenkin kohtuus? Milloin ollaan kantasolusiirron jälkeen niin sanotusti kuivilla, uskaltaa yhtään huokaista. Senkin tiedän, että Reetan edellinen siirto oli helppo, miksi se oli niin kauhean helppo? Oliko se siksi helppo, koska käsikirjoituksessa oli varattu tämä toinenkin siirto. Paljon kuulkaas on mietittävää.
Heikolla hetkelläni olen myös ajatellut, että tämä kaikki on minun aiheuttamaani, kun olen tehnyt tästä julkista. Olisi pitänyt vain hiljaa itsekseen ja omissa piireissään hoidella hommat. Olenko ratsastanut lapseni kustannuksella, siksikö kaikki vaikeimman kautta. Onko minulle annettu tällainen draama kirjoitettavaksi, hyödynkö minä siitä jotain lapseni kustannuksella. Olen myös ajatellut tämän viikon viestien ja valtavan rukousaallon jälkeen, että onko se muilta pois, että Reetta saa näin valtavasti tukea. Ihan siitä syystä, että mamma luukuttaa täällä ja anelee, pakottaa, pyytää ja käskee teitä rukoilemaan. Jääkö jonkun hiljaisemman tarpeellinen rukous kuulematta, kun Reetan rukouksia tulee maailman laajuisesti. Olin tajuavinani, että tämä on sellainen globaali asia, rajat, kielimuurit, kansallisuudet ja etäisyydet hämärtyvät. Kaikilla on yhteinen tavoite, Reetan paraneminen. On myös mieletöntä tajuta, että se on niin lähellä monen sydäntä, arkea ja elätte niin mukana. Vaikka saammekin ja saan kritiikkiä tavoistani, sanoistani ja asenteestani, niin lapselleni kuitenkin toivotaan parasta. Onneksi kukaan ei ajattele, että tuollaisen ihmisen ja överi huuhaan lapsen ei tarvitsisi parantua. Oli äiti mikä oli, niin lapselle tarvitaan parannus. Siis en minä itseäni syyllistä Reetan sairaudesta, sen asian kanssa olen sinut. Tämäkin on Reetan kanssa kesällä puhuttu ja selätetty. Kukaan, kumpikaan, ei lapsi eikä vanhemmat ole sairautta aiheuttaneet. Eikä sen vuoksi sitä ansaittu, omilla teoilla, sen olemme ohittaneet aika päiviä sitten. Mutta pakkohan tässä on ajoittain pureskella asioita uusiltakin kanteilta. Tai pakko ja pakko, ne ajatukset vain menee ja tulee, ne on pakko pureskella. Ei kukaan pakota ajattelemaan... Voi kun osaisi olla ajattelematta. Olisi valittavana sellainen vipu, ei ajatuksia tänään, leijuisi keveänä ajattelematta olisi vain...
Eilinen päivä -7, perjantai. Tasan viikko matkaa uuteen alkuun ja nollaan. Tavoitteita. Illalla Reettaa itketti kovasti. Koti-ikävä, eristys, yksinäisyys, todellisuus, tietoisuus, pelot ja muutama muukin lieveilmiö. Eilen ensimmäiset paukut tiputettiin, ne menivät huomaamatta. Kiipesin kattoon jumpparenkaat roikkumaan, monia aktiviteetteja on jälleen viritetty huoneeseen. Meillä on loistava keskusteleva ja moniulotteinen lääkäri, ainakin nyt aluksi. Olemme käyeet valtavan monipuolisia ja hyviä keskusteluja. Ilmeisesti sana on kiertänyt edelliseltä kerralta, että meidän huoneessa tapahtuu niin hyvässä kuin pahassakin. Moni tulee jo mielenkiinnolla kyselemään suunnitelmista, ideoista ja uusista jutuista. On myös ollut turvallisen ihanaa kohdata tuttuja henkilöitä, koko henkilökunnassa. Siinä mielessä on kynnys matalampi tälle savotalle. Jännää on myös se, kuinka joidenkin kanssa henkilökemiat tökkii yhä. Siis se on molemminpuoleista ja näkyvää. Mutta sekin sallittakoon, kunhan hommansa hoitavat ja asiat pyörivät siedettävillä tasoilla. Jokainen ihminen on erilainen ja jokaisella on oikeus siihen. Hyväksyntää ja käytöstapoja, edes yritystä hoitaa asiat sivistyneesti. Leijonaemolla on vain viikset vipattaneet, kun olen tulkinnut lapseni ja tällaisten henkilöiden kohtaamista. En ole lietsonut etukäteen, en näyttänyt mielestäni omia ajatuksiani, mutta siitä huolimatta Reetta on kokenut samoin. Toisaalta oli valtava naurun aihekin, kun Reetta sanoi, ette se vieläkään toimi tämä kemia tämän ihmisen kanssa... Mutta uskon, että opiksi on otettu puolin ja toisin. Omasta käytöksestä huomasin niinkin lapsellisen piirteen että sanoin "Huomenta", muille "Hyvää huomenta". Ajattelin, josko sen "Hyvän" ensi viikolla hänellekin lisäisin, vaikka hampaita kiristellen, josko se heijastuisi tunnelmaankin. Kahelia, myönnän. Mutta minun mielestä meillä on oikeus olla mielipiteemme kanssa, jokin yksityisyys. Rohkaisen Reettaa omiin mielipiteisiin, eihän ne aina voi olla ns. kauniita. Neidissä on särmää, joten se sallitakoon, samoin henkilökemioissa. Olen yrittänyt lapsiani kasvattaa, välillä miestänikin niin, että "Älä alennu sille tasolle..." Eli tämä tarkoittaa suomennettuna sitä, että jos sinua loukataan tai käyttäydytään huonosti itseäsi kohtaan, niin älä lähde siihen mukaan. Älä siis alennu loukkauksien kierteeseen ja moiseen vyyhteen, se on loputon ja negatiivinen kierre. Jos joku yrittää satuttaa sanoilla vaikka, niin älä ihan samaan alennu. Niin tietenkin olisi ihan hyvä itsekin välillä elää niin kuin opettaa, onhan minulla välillä liipaisuherkkä kieli... Eli joku poika haukkuu meidän koiraa tyhmännäköiseksi, satuttaahan se, eihän nyt Reino ole tyhmännäköinen... Siihen neuvon tyttöjä vastaamaan vaikka, että "Sulla on kiva hymy, haluatko silittää tätä ihanaa koiraa.." Tai jos työpaikalla pomo on k-pää, oletko samanlainen, mitäpäs jos olisitkin se järkevä aikuinen mieluummin... Kun naapurinpappa naputtaa lasten jäljistä lumihangessa tai äänestä, vietkö lapset sisälle ja pidät ne hiljaisina. No ei, opetan heitä huutamaan jo kaukaa ja raikkasti "Heipat naapurinpappa...!" ja kehumaan ihanaa polkua jonka hankeen saivat aikaiseksi, pyytämään jopa mukaan polkua tekemään. Tosin vuosien saatossa, lapsuusiässä rumastikin ja loukkaavasti koulukiusattuna, olen myös omaa suhtautumistani kiusaajaani miettinyt. Nyt ollaan niin liibalaabaa ja ihanaa, hyvittääkö se kuuden vuoden kiusaamisen. Kuinka minun pitäisi henkilöön suhtautua. Joo, kyllähän tässä pitää itsekin kasvaa ja kokemukset kasvattaa ja ajatteluttaa. On myös yleistä, että kaikki negatiivinen osataan ja kyetään sanallisesti, mutta positiivista palautetta ei kyetä ulkoistamaan. Eli minä kykenen ja annan palautetta myös positiivisista asioista, jos kykenen kritisoimaan negatiivisiakin. Olen lukuisia kertoja huomannut, kuinka positiivinen palaute ja ääneen lausuttu kiitos hämmentää...
Nyt olen jo komentosillalla, eli Reetan luona. Kahdeksalta osastolla ja vauhdissa. Neiti nukkui kohtuullisen yön, vaikka illalla olikin kaihomieli vallalla. Nyt oli vastassa pehmeää poskea, hymyä, tanssia ja naurua. Yhteistyökin on luistanut, toistaiseksi. Nyt tippuu jo ensimmäinen päivän sytostaatti, tästäpä tämä lutviutuu.
Tajusin tekstini aihepiirin vaihtuneen tässä ihan kunnolla, mutta tällainen olen ihmisenäkin. Kun saan käsiteltyä, jauhettua syvänkin kysymyksen, siirryn seuraavaan aiheeseen naps vaan. Eli en jää syntyjä syviä ja omaa uskoanikaan liikaa funtsimaan. Tärkeää on, että se kantaa ja antaa voimia arkeen, ilman että on lokeroitu juuri johonkin kaavaan. Jokainen päivä ja saavutus on valtavaa nöyrää kiitollisuutta johonkin kantavaan voimaan. Nöyryyttä elämälle ja inhimillisyyden pienuudelle. Saatte ottaa kantaa, tai olla ottamatta. Mutta ketään ei voi eikä saa kukaan käännyttää väkisellä, nämä asiat pitää lähteä itsestä, omien oivallusten kautta. Siinä olen erittäin jyrkkä, napakka ja kriittinen, kukapa meistä on oikeutettu tuomitsemaan toista tai pitämään itseään parempana kuin muut...
Eli mielettömästi kiitosta kuluneen viikon vahvoista tunteista ja myötäelämisestä kaikessa. Kulkekaa mukana jatkossakin, se on mielettömän hienoa. Toivottavasti minun tapani kirjoittaa ja käsitellä vakavaa aihetta ei loukannut ketään, olenhan sillain amatööri jauhamaan tästäkin aiheesta syvemmin. Mutta tällainen puski nyt tulemaan tässä vaiheessa. Aurinkorantuja viikonloppuunne!
Meille toivotetaan siis varjelusta, siunausta, enkeleitä, hoitavaa mystisyyttä, parannusta, toivoa, positiivista energiaa, aurinkoa ja vapautusta tästä tuskasta ja pelosta... Mikä on oikea tapa rukoilla, kuka sen kykenee määrittämään. Sekoittaako huuhaauskot niin sanotun oikean uskon ja rukouksen tehoja? Kuka voi sanoa, milloin mennään hihhuloinnin ja uskon rajoilla. Ainakin itsellä raja on heiluva, ymmärrystä vailla, keinuva, valuva, muuttuva ja täynnä kysymyksiä. Voinko äitinä leijua tällaisessa epätietoisuudessa, vai pitäisikö minulla olla jokin johtolanka? Onko minulla johtolankaa? Onko minulla ihmisenä oikeutta rukoilla hädän hetkellä, jos kiroilen toisella hetkellä. Kuka määrittelee synnin määrän ja pahuuden. Riittääkö, että on itsensä kanssa sinut, välillä liukastellen synninkin puolella. Vähän niin kuin liukkaat rantakivet, välillä jalka lipsahtaa kiveltä, synniksi, kunnes taas korjausliike pitää kivellä... Olipahan vertaus, mutta nyt ropisee sade ikkunoihin, joten se mielikuva tuli. Itsellä on kesästä saakka ollut ihana tyyneys vallalla, mielettömän vahva usko, että tämä toinen siirto on tehtävä. En kykene sitä sanoin kuvailemaan, se kumpuaa sisältä, auttaa jaksamaan. Näkemään valon pitkän kontatun putken päässä... Onko se uskoa, onko se toivoa, onko se vain mielikuvituksen tuomaa harhaa, hysteriaa... Olkoon mitä on, mutta se kannustaa kulkemaan siinä tunnelissa kohti sitä valoa. Välillä pitää ryömiä, kontata, polvet on ruhjeilla, ilma loppuu, ahtaus ahdistaa, mutta se putken pää häämöttää. Mielestäni oma tsemppihenki , mahdollisuuksien näkeminen yhä selvemmin ja unenlahjat ovat kaikesta tästä osoitus.
Illalla raahauduin asunnolle kymmenen jälkeen. Siinä samalla ajattelin vahvuutta. Sanontaa, että olen vahva ihminen. Olenkin, mutta en todellakaan tiennyt olevani näin vahva ja että tämä ominaisuuteni ja luonteenpiirteeni pitäisi tällä tavalla jalostaa sietämättömäksi. Siinä ajattelin samalla, että onneksi olen se sanottu vahva, koska onhan tämä yhtä painajaista ja helevettiä elettäväksi. Jos olisin heikompi, olisin varmasti jo katkennut... Onneksi en siis ole se heikko, mutta se että olenkin näin vahva, ei ole kiva kunnia eikä kiitos. Eiköhän tuo vähempikin vahvuus riittäisi... Samoin tällä hetkellä tiedän, uskon, toivon ja tunnen, että syöpä Reetan kohdalla on historiaa. Se on lusittu. Se oli kuitenkin "vain syöpää"... Taas joku vetää herneet ja loukkaantuu syvästi, mutta suurempi ongelma Reetan tulevaisuudessa ja näissä hoidoissa on kantasolusiirron mukanaan tuomat jutut. Valitettavan paljon siitäkin tiedän ja saan tietää yhä enemmän. Se savotta kestää vuosia, vuosia ja on todellakin raskasta elää. Käänteishyljintä on karmiva, vaaniva, tappava, tuhoava, kauhea peikko. Siis käänteishyljintää pitää olla, mutta kohtuudella. Aika simppeliä taas. Kuka sen kohtuuden osaisi rukoilla, oikein tilata. Mikä on kenenkin kohtuus? Milloin ollaan kantasolusiirron jälkeen niin sanotusti kuivilla, uskaltaa yhtään huokaista. Senkin tiedän, että Reetan edellinen siirto oli helppo, miksi se oli niin kauhean helppo? Oliko se siksi helppo, koska käsikirjoituksessa oli varattu tämä toinenkin siirto. Paljon kuulkaas on mietittävää.
Heikolla hetkelläni olen myös ajatellut, että tämä kaikki on minun aiheuttamaani, kun olen tehnyt tästä julkista. Olisi pitänyt vain hiljaa itsekseen ja omissa piireissään hoidella hommat. Olenko ratsastanut lapseni kustannuksella, siksikö kaikki vaikeimman kautta. Onko minulle annettu tällainen draama kirjoitettavaksi, hyödynkö minä siitä jotain lapseni kustannuksella. Olen myös ajatellut tämän viikon viestien ja valtavan rukousaallon jälkeen, että onko se muilta pois, että Reetta saa näin valtavasti tukea. Ihan siitä syystä, että mamma luukuttaa täällä ja anelee, pakottaa, pyytää ja käskee teitä rukoilemaan. Jääkö jonkun hiljaisemman tarpeellinen rukous kuulematta, kun Reetan rukouksia tulee maailman laajuisesti. Olin tajuavinani, että tämä on sellainen globaali asia, rajat, kielimuurit, kansallisuudet ja etäisyydet hämärtyvät. Kaikilla on yhteinen tavoite, Reetan paraneminen. On myös mieletöntä tajuta, että se on niin lähellä monen sydäntä, arkea ja elätte niin mukana. Vaikka saammekin ja saan kritiikkiä tavoistani, sanoistani ja asenteestani, niin lapselleni kuitenkin toivotaan parasta. Onneksi kukaan ei ajattele, että tuollaisen ihmisen ja överi huuhaan lapsen ei tarvitsisi parantua. Oli äiti mikä oli, niin lapselle tarvitaan parannus. Siis en minä itseäni syyllistä Reetan sairaudesta, sen asian kanssa olen sinut. Tämäkin on Reetan kanssa kesällä puhuttu ja selätetty. Kukaan, kumpikaan, ei lapsi eikä vanhemmat ole sairautta aiheuttaneet. Eikä sen vuoksi sitä ansaittu, omilla teoilla, sen olemme ohittaneet aika päiviä sitten. Mutta pakkohan tässä on ajoittain pureskella asioita uusiltakin kanteilta. Tai pakko ja pakko, ne ajatukset vain menee ja tulee, ne on pakko pureskella. Ei kukaan pakota ajattelemaan... Voi kun osaisi olla ajattelematta. Olisi valittavana sellainen vipu, ei ajatuksia tänään, leijuisi keveänä ajattelematta olisi vain...
Eilinen päivä -7, perjantai. Tasan viikko matkaa uuteen alkuun ja nollaan. Tavoitteita. Illalla Reettaa itketti kovasti. Koti-ikävä, eristys, yksinäisyys, todellisuus, tietoisuus, pelot ja muutama muukin lieveilmiö. Eilen ensimmäiset paukut tiputettiin, ne menivät huomaamatta. Kiipesin kattoon jumpparenkaat roikkumaan, monia aktiviteetteja on jälleen viritetty huoneeseen. Meillä on loistava keskusteleva ja moniulotteinen lääkäri, ainakin nyt aluksi. Olemme käyeet valtavan monipuolisia ja hyviä keskusteluja. Ilmeisesti sana on kiertänyt edelliseltä kerralta, että meidän huoneessa tapahtuu niin hyvässä kuin pahassakin. Moni tulee jo mielenkiinnolla kyselemään suunnitelmista, ideoista ja uusista jutuista. On myös ollut turvallisen ihanaa kohdata tuttuja henkilöitä, koko henkilökunnassa. Siinä mielessä on kynnys matalampi tälle savotalle. Jännää on myös se, kuinka joidenkin kanssa henkilökemiat tökkii yhä. Siis se on molemminpuoleista ja näkyvää. Mutta sekin sallittakoon, kunhan hommansa hoitavat ja asiat pyörivät siedettävillä tasoilla. Jokainen ihminen on erilainen ja jokaisella on oikeus siihen. Hyväksyntää ja käytöstapoja, edes yritystä hoitaa asiat sivistyneesti. Leijonaemolla on vain viikset vipattaneet, kun olen tulkinnut lapseni ja tällaisten henkilöiden kohtaamista. En ole lietsonut etukäteen, en näyttänyt mielestäni omia ajatuksiani, mutta siitä huolimatta Reetta on kokenut samoin. Toisaalta oli valtava naurun aihekin, kun Reetta sanoi, ette se vieläkään toimi tämä kemia tämän ihmisen kanssa... Mutta uskon, että opiksi on otettu puolin ja toisin. Omasta käytöksestä huomasin niinkin lapsellisen piirteen että sanoin "Huomenta", muille "Hyvää huomenta". Ajattelin, josko sen "Hyvän" ensi viikolla hänellekin lisäisin, vaikka hampaita kiristellen, josko se heijastuisi tunnelmaankin. Kahelia, myönnän. Mutta minun mielestä meillä on oikeus olla mielipiteemme kanssa, jokin yksityisyys. Rohkaisen Reettaa omiin mielipiteisiin, eihän ne aina voi olla ns. kauniita. Neidissä on särmää, joten se sallitakoon, samoin henkilökemioissa. Olen yrittänyt lapsiani kasvattaa, välillä miestänikin niin, että "Älä alennu sille tasolle..." Eli tämä tarkoittaa suomennettuna sitä, että jos sinua loukataan tai käyttäydytään huonosti itseäsi kohtaan, niin älä lähde siihen mukaan. Älä siis alennu loukkauksien kierteeseen ja moiseen vyyhteen, se on loputon ja negatiivinen kierre. Jos joku yrittää satuttaa sanoilla vaikka, niin älä ihan samaan alennu. Niin tietenkin olisi ihan hyvä itsekin välillä elää niin kuin opettaa, onhan minulla välillä liipaisuherkkä kieli... Eli joku poika haukkuu meidän koiraa tyhmännäköiseksi, satuttaahan se, eihän nyt Reino ole tyhmännäköinen... Siihen neuvon tyttöjä vastaamaan vaikka, että "Sulla on kiva hymy, haluatko silittää tätä ihanaa koiraa.." Tai jos työpaikalla pomo on k-pää, oletko samanlainen, mitäpäs jos olisitkin se järkevä aikuinen mieluummin... Kun naapurinpappa naputtaa lasten jäljistä lumihangessa tai äänestä, vietkö lapset sisälle ja pidät ne hiljaisina. No ei, opetan heitä huutamaan jo kaukaa ja raikkasti "Heipat naapurinpappa...!" ja kehumaan ihanaa polkua jonka hankeen saivat aikaiseksi, pyytämään jopa mukaan polkua tekemään. Tosin vuosien saatossa, lapsuusiässä rumastikin ja loukkaavasti koulukiusattuna, olen myös omaa suhtautumistani kiusaajaani miettinyt. Nyt ollaan niin liibalaabaa ja ihanaa, hyvittääkö se kuuden vuoden kiusaamisen. Kuinka minun pitäisi henkilöön suhtautua. Joo, kyllähän tässä pitää itsekin kasvaa ja kokemukset kasvattaa ja ajatteluttaa. On myös yleistä, että kaikki negatiivinen osataan ja kyetään sanallisesti, mutta positiivista palautetta ei kyetä ulkoistamaan. Eli minä kykenen ja annan palautetta myös positiivisista asioista, jos kykenen kritisoimaan negatiivisiakin. Olen lukuisia kertoja huomannut, kuinka positiivinen palaute ja ääneen lausuttu kiitos hämmentää...
Nyt olen jo komentosillalla, eli Reetan luona. Kahdeksalta osastolla ja vauhdissa. Neiti nukkui kohtuullisen yön, vaikka illalla olikin kaihomieli vallalla. Nyt oli vastassa pehmeää poskea, hymyä, tanssia ja naurua. Yhteistyökin on luistanut, toistaiseksi. Nyt tippuu jo ensimmäinen päivän sytostaatti, tästäpä tämä lutviutuu.
Tajusin tekstini aihepiirin vaihtuneen tässä ihan kunnolla, mutta tällainen olen ihmisenäkin. Kun saan käsiteltyä, jauhettua syvänkin kysymyksen, siirryn seuraavaan aiheeseen naps vaan. Eli en jää syntyjä syviä ja omaa uskoanikaan liikaa funtsimaan. Tärkeää on, että se kantaa ja antaa voimia arkeen, ilman että on lokeroitu juuri johonkin kaavaan. Jokainen päivä ja saavutus on valtavaa nöyrää kiitollisuutta johonkin kantavaan voimaan. Nöyryyttä elämälle ja inhimillisyyden pienuudelle. Saatte ottaa kantaa, tai olla ottamatta. Mutta ketään ei voi eikä saa kukaan käännyttää väkisellä, nämä asiat pitää lähteä itsestä, omien oivallusten kautta. Siinä olen erittäin jyrkkä, napakka ja kriittinen, kukapa meistä on oikeutettu tuomitsemaan toista tai pitämään itseään parempana kuin muut...
Eli mielettömästi kiitosta kuluneen viikon vahvoista tunteista ja myötäelämisestä kaikessa. Kulkekaa mukana jatkossakin, se on mielettömän hienoa. Toivottavasti minun tapani kirjoittaa ja käsitellä vakavaa aihetta ei loukannut ketään, olenhan sillain amatööri jauhamaan tästäkin aiheesta syvemmin. Mutta tällainen puski nyt tulemaan tässä vaiheessa. Aurinkorantuja viikonloppuunne!
perjantai 12. huhtikuuta 2013
PÄIVÄ -8, SIIS TORSTAI EILINEN 11.4.2013
Ajanlaskummehan alkoi jälleen eilen negatiivisella alkumerkinnällä -8, koko ajan läheten sitä nollaa, eli tulevaa uutta siirtopäivää. Ensi viikon perjantai eli 19.4. on päivä 0, sen jälkeen aikajanamme alkaa plussalla... Eli viikko uuteen alkuun, jee!
Mutta eilisestä vielä, olihan se monellakin tavalla jännittävä päivä. Ensinnäkin Vernan nimipäivä. Reetta teki onnittelukortin valmiiksi postilaatikkoon ja soittelimme. Tessa pääsi tutustumaan yläasteeseen, tärkeä etappi sekin. Neiti ei edes eksynyt sokkeloihin... Sitten kiltti Fannymme tempaisi elämänsä ensimmäisen jälki-istunnon. Siis, juuri näin! Vähänkö olin tyytyväinen moisesta tempauksesta, kehuin ja onnittelin hörisevää kiltteyttä. Ihan syynä käytävällä laahaaminen, siitä pitääkin sakottaa. Tessa soitti langat kuumina moisen uutisen ja kaikki jaksoimme sitä hämmästellä ja nauraa. Fanny mukana. Hieno saavutus, pikkasen särmää hei. Reino istui yksinään ihan spanielin näköisenä saunanlauteilla, eipä ollut mammaa saunakaverina. Siitä minulle kuvaviestejä läheteltiin. Sovimme, että tytöt yrittävät saunoa ja keskustella sen elikon kanssa säännöllisesti.
Mitäs me, ensimmäisen kerran kävimme eilen osastolla siinä päivällä. Lääkärintarkastus, ihotestit sytostaattia varten ja kontrollit. Lääkäriä meinasi huvittaa paljonko tatuointeja löytyi peruukin alta. Mutta revittelimme nyt, sillä kuri alkaa laitostuessa. Saimme entisen, turvallisen ja saman huoneen kuin edelliselläkin kerralla. Huone 6, kuinka minua helpottikaan moinen tieto. Olin alitajuisesti pelännyt, mihin huoneeseen meidät sijoitetaan. Rankka fakta vain sattuu olemaan edelliseltä keikalta se, että muissa huoneissa olleet lapset kuolivat, mutta tässä huoneessa säilyttiin hengissä. Eli silloin meitä oli seitsemän lasta, nyt jäljellä (todennäköisesti) enää kaksi. Pelkäsin siis kauheasti, kenenkö lapsen huoneeseen päädymme. Kenen lapsen muistijälki ja tarina avautuu itselle huoneen kautta. Onneksi siis huone kuusi, kiitos siitä! Eli osastolla on valitettavan paljon ikäviä muistoja kannettavanaan minun muistissani... Ymmärtänette, jos ei, niin ihan oma ongelma ei minun. Sairaala on yhä sama päälle lahoava ja rapistuva museo, mutta en jaksa aiheesta enempää vaahdota. Jospa tämä ei kuitenkaan ihan niskaan sortuisi tällä keikalla kuitenkaan. On siis erinäisiä sektoreita ja kehiä, sisimpään kehään reagoin ja elän koko ajan, mutta mitä ulommalle kehälle menen, niin eipä nappaa huolehtia ja möykätä... Eli tällaista faktaa. Pääsimme ulos vielä loppupäiväksi. Nauttimaan keväästä. Kävelimme kilometrejä ja seikkailimme. Kävimme syömässä intialaista ruokaa ja vuokraamassa pinon leffoja. Asunnolla hengailimme ja vietimme laatuaikaa. Kun osastolle sulkeutumisen aika tuli, alkoi neiti noitumaan tulevaa koppihoitoa. Annoin rauhassa riehua, ymmärrän täysin tunteen. Matkalla neiti hengitti syvään, imi itseensä kevättä ja ulkoilmaa. Kuin heliumipallo, yritti itseään tankata. Ovella mietimme, joko mennään, vai tehdäänkö vielä kierros korttelin ympäri... Eipä auttanut, kuin astua sekin askel. Itsellä oli todella tuskaa, kyyneleet virraten raahauduin pomppivan lapseni perässä. Reetta veti siis asenteella ja energialla. Minä sulkeuduin märisemään huoneeseen, kun neiti kirmaili vielä käytävillä kaappeja ja laatikoita koluten. Että sellainen roolijako meillä, kumpi lie se vahvempi? Hah! Moista monttua kesti itsellä puolisen tuntia, kunnes turvallinenkin mahdollisuuksien laitos sulki suojiinsa. Eli suljimme oven ja alkoi nesteytys. Mitäpä me, no aloitimme videon katsomisen ja leppoisuuden sylikkäin. Uppouduimme Monte Carlon ja Pariisin sykkeeseen, väreihin, valoihin, tunnelmiin ja elokuvan juoneen täysillä. Yhtäkkiä tajusimme yöhoitajan kolistelusta missä olemme ja mitä teemme. Olimme niin tarinan lumoissa, että todellisuus unohtui. Kumpikin nauroi hämmentyneenä moista heittäytymistä ja uppoutumista. Samaa sanoi yökkö, kun kerroimme havaintomme. Ihana tunne!
Itsellä on uusi oma sanoittamani biisi, joka on osoittautut todella tärkeäksi. Se on hurjan pitkä, mutta se ei haittaa kyllä yhtään... Se kertoo omasta turvapaikasta; rannasta, suojaisista tuomenoksista, laineista, tuoksuista, tunnelmasta, sudenkorennoista, liplatuksesta ja veden välkkeestä. On tärkeää, että itselle löytyy keinoja latautua. Minulla on mukana myös rosmariinisaippua, hyvä ja turvallinen tuoksu. Samoin se kertomani yöpaidan retku, lapaset ja paplarit... Aikaiset aamuherätykset ovat myös se minun juttuni, kuudelta ylös, kahvia, kirjoittamista ja omaa aikaa... Niitä tarvitsen, onneksi tunnistan omat tarpeeni ja pyrin olemaan itsekäs. Enhän minä muuten jaksa, ellen huolehdi omasta latautumisesta. Roolijakohan meillä menee raakasti ja musta valkoisesti niin, että minä hoidan Reetan kanssa tämän pään ja Pasi hoitaa kotipuolen. Se on kaikista järkevin, helpoin ja selvin ratkaisu. On tärkeää säilyttää arjessa, muiden kanssa, kotona ja töissä tietty rutiini ja selkeät pelisäännöt. Tiedän myös olevani paremmin kartalla tästä paletista kuin isä. Väitän käyväni myös "raikkaammalla hapella" tämän todellisuuden suhteen. Olen sitä mieltä, että Reetalla ja minulla löytyy enemmän "munaa" tähän hommaan kuin monella miehellä ja munallisella yhteensä... Siitäkin saat olla mitä miltä haluat, kunhan et tyrmää teoriaani;-) En aliarvioi miestäni ja lasteni isää, on vain järkevämpää toimia ja jakaa arkea kummankin vahvuusalueilla. Jos pääsemme kohtuudella takaisin täältä, en edes halua tai odota, että kotiväki tänne tulisi. En todellakaan, olemme tähän jo tottuneet. Ikävähän on, tottakai, mutta mitä sekoittaa hyvää pakkaa. Samalla myös vältymme turhilta infektiovaaroilta ja omien paukkujen kuluttamiselta. Sillä laittaisinhan itseni satasella likoon muidenkin kanssa, miten sitten täällä jaksaisin. Olen siis yhä ja taas etä-äiti, skype-äiti ja kännykkä-äiti. Samalla tavalla hoituu vaimonakin olo; etä-vaimo, skype-vaimo ja kännykkä-vaimo. Se on uskoakseni vastapulelle helpompi puoliso, kuin täydellinen läsnäoloni... Kännykkään voi olla vastaamatta, eikä kiehumiseni ja pulttaaamiseni ole niin käsinkosketeltavaa, kuin livenä. Onni siis miehelle, saada välillä aikalisä minunlaisestani. Ja onhan tässä myös sekin mahdollisuus, että nousen arvoon arvaamattomaan, kun saa hiukan etäisyyttä. Siis puolin ja toisin, tietty. Siitäkin voi olla montaa mieltä, mutta ehkä tietty hajurako tekee välillä hyvääkin. Sellainen teoria se, nyt jatkan tätä rooliani täällä... Kuulumisiin!
Mutta eilisestä vielä, olihan se monellakin tavalla jännittävä päivä. Ensinnäkin Vernan nimipäivä. Reetta teki onnittelukortin valmiiksi postilaatikkoon ja soittelimme. Tessa pääsi tutustumaan yläasteeseen, tärkeä etappi sekin. Neiti ei edes eksynyt sokkeloihin... Sitten kiltti Fannymme tempaisi elämänsä ensimmäisen jälki-istunnon. Siis, juuri näin! Vähänkö olin tyytyväinen moisesta tempauksesta, kehuin ja onnittelin hörisevää kiltteyttä. Ihan syynä käytävällä laahaaminen, siitä pitääkin sakottaa. Tessa soitti langat kuumina moisen uutisen ja kaikki jaksoimme sitä hämmästellä ja nauraa. Fanny mukana. Hieno saavutus, pikkasen särmää hei. Reino istui yksinään ihan spanielin näköisenä saunanlauteilla, eipä ollut mammaa saunakaverina. Siitä minulle kuvaviestejä läheteltiin. Sovimme, että tytöt yrittävät saunoa ja keskustella sen elikon kanssa säännöllisesti.
Mitäs me, ensimmäisen kerran kävimme eilen osastolla siinä päivällä. Lääkärintarkastus, ihotestit sytostaattia varten ja kontrollit. Lääkäriä meinasi huvittaa paljonko tatuointeja löytyi peruukin alta. Mutta revittelimme nyt, sillä kuri alkaa laitostuessa. Saimme entisen, turvallisen ja saman huoneen kuin edelliselläkin kerralla. Huone 6, kuinka minua helpottikaan moinen tieto. Olin alitajuisesti pelännyt, mihin huoneeseen meidät sijoitetaan. Rankka fakta vain sattuu olemaan edelliseltä keikalta se, että muissa huoneissa olleet lapset kuolivat, mutta tässä huoneessa säilyttiin hengissä. Eli silloin meitä oli seitsemän lasta, nyt jäljellä (todennäköisesti) enää kaksi. Pelkäsin siis kauheasti, kenenkö lapsen huoneeseen päädymme. Kenen lapsen muistijälki ja tarina avautuu itselle huoneen kautta. Onneksi siis huone kuusi, kiitos siitä! Eli osastolla on valitettavan paljon ikäviä muistoja kannettavanaan minun muistissani... Ymmärtänette, jos ei, niin ihan oma ongelma ei minun. Sairaala on yhä sama päälle lahoava ja rapistuva museo, mutta en jaksa aiheesta enempää vaahdota. Jospa tämä ei kuitenkaan ihan niskaan sortuisi tällä keikalla kuitenkaan. On siis erinäisiä sektoreita ja kehiä, sisimpään kehään reagoin ja elän koko ajan, mutta mitä ulommalle kehälle menen, niin eipä nappaa huolehtia ja möykätä... Eli tällaista faktaa. Pääsimme ulos vielä loppupäiväksi. Nauttimaan keväästä. Kävelimme kilometrejä ja seikkailimme. Kävimme syömässä intialaista ruokaa ja vuokraamassa pinon leffoja. Asunnolla hengailimme ja vietimme laatuaikaa. Kun osastolle sulkeutumisen aika tuli, alkoi neiti noitumaan tulevaa koppihoitoa. Annoin rauhassa riehua, ymmärrän täysin tunteen. Matkalla neiti hengitti syvään, imi itseensä kevättä ja ulkoilmaa. Kuin heliumipallo, yritti itseään tankata. Ovella mietimme, joko mennään, vai tehdäänkö vielä kierros korttelin ympäri... Eipä auttanut, kuin astua sekin askel. Itsellä oli todella tuskaa, kyyneleet virraten raahauduin pomppivan lapseni perässä. Reetta veti siis asenteella ja energialla. Minä sulkeuduin märisemään huoneeseen, kun neiti kirmaili vielä käytävillä kaappeja ja laatikoita koluten. Että sellainen roolijako meillä, kumpi lie se vahvempi? Hah! Moista monttua kesti itsellä puolisen tuntia, kunnes turvallinenkin mahdollisuuksien laitos sulki suojiinsa. Eli suljimme oven ja alkoi nesteytys. Mitäpä me, no aloitimme videon katsomisen ja leppoisuuden sylikkäin. Uppouduimme Monte Carlon ja Pariisin sykkeeseen, väreihin, valoihin, tunnelmiin ja elokuvan juoneen täysillä. Yhtäkkiä tajusimme yöhoitajan kolistelusta missä olemme ja mitä teemme. Olimme niin tarinan lumoissa, että todellisuus unohtui. Kumpikin nauroi hämmentyneenä moista heittäytymistä ja uppoutumista. Samaa sanoi yökkö, kun kerroimme havaintomme. Ihana tunne!
Itsellä on uusi oma sanoittamani biisi, joka on osoittautut todella tärkeäksi. Se on hurjan pitkä, mutta se ei haittaa kyllä yhtään... Se kertoo omasta turvapaikasta; rannasta, suojaisista tuomenoksista, laineista, tuoksuista, tunnelmasta, sudenkorennoista, liplatuksesta ja veden välkkeestä. On tärkeää, että itselle löytyy keinoja latautua. Minulla on mukana myös rosmariinisaippua, hyvä ja turvallinen tuoksu. Samoin se kertomani yöpaidan retku, lapaset ja paplarit... Aikaiset aamuherätykset ovat myös se minun juttuni, kuudelta ylös, kahvia, kirjoittamista ja omaa aikaa... Niitä tarvitsen, onneksi tunnistan omat tarpeeni ja pyrin olemaan itsekäs. Enhän minä muuten jaksa, ellen huolehdi omasta latautumisesta. Roolijakohan meillä menee raakasti ja musta valkoisesti niin, että minä hoidan Reetan kanssa tämän pään ja Pasi hoitaa kotipuolen. Se on kaikista järkevin, helpoin ja selvin ratkaisu. On tärkeää säilyttää arjessa, muiden kanssa, kotona ja töissä tietty rutiini ja selkeät pelisäännöt. Tiedän myös olevani paremmin kartalla tästä paletista kuin isä. Väitän käyväni myös "raikkaammalla hapella" tämän todellisuuden suhteen. Olen sitä mieltä, että Reetalla ja minulla löytyy enemmän "munaa" tähän hommaan kuin monella miehellä ja munallisella yhteensä... Siitäkin saat olla mitä miltä haluat, kunhan et tyrmää teoriaani;-) En aliarvioi miestäni ja lasteni isää, on vain järkevämpää toimia ja jakaa arkea kummankin vahvuusalueilla. Jos pääsemme kohtuudella takaisin täältä, en edes halua tai odota, että kotiväki tänne tulisi. En todellakaan, olemme tähän jo tottuneet. Ikävähän on, tottakai, mutta mitä sekoittaa hyvää pakkaa. Samalla myös vältymme turhilta infektiovaaroilta ja omien paukkujen kuluttamiselta. Sillä laittaisinhan itseni satasella likoon muidenkin kanssa, miten sitten täällä jaksaisin. Olen siis yhä ja taas etä-äiti, skype-äiti ja kännykkä-äiti. Samalla tavalla hoituu vaimonakin olo; etä-vaimo, skype-vaimo ja kännykkä-vaimo. Se on uskoakseni vastapulelle helpompi puoliso, kuin täydellinen läsnäoloni... Kännykkään voi olla vastaamatta, eikä kiehumiseni ja pulttaaamiseni ole niin käsinkosketeltavaa, kuin livenä. Onni siis miehelle, saada välillä aikalisä minunlaisestani. Ja onhan tässä myös sekin mahdollisuus, että nousen arvoon arvaamattomaan, kun saa hiukan etäisyyttä. Siis puolin ja toisin, tietty. Siitäkin voi olla montaa mieltä, mutta ehkä tietty hajurako tekee välillä hyvääkin. Sellainen teoria se, nyt jatkan tätä rooliani täällä... Kuulumisiin!
JUHLALLINEN
Kuuleeko muu maailma? Kuuleehan se, hienoa!
Olipas hyvä idea lennellä tänne jo päivää aikaisemmin, saimme olla kiireettömästi ja jopa nautiskella. Niin vedimme hyvällä sykkeellä ja leppoisuudella, käsittääkseni vedämme yhä samalla asenteella. Toki hetkelliset tunnekuohut on ravistelleet minua, mutta taas on se syke löytynyt.
Mitäköhän haluaisitte tietää, vai heitänkö vain jonninjoutavaa läppää... Ensinnäkin vip-palvelut hoitivat hommansa loistavasti, sillä aiheutimme vähän hommaakin niille. Koneesta meitä tultiin hakemaan omalla haitarilinja-autolla, "rahvaat" sulloutuivat kaikki yhteiskuljetukseen. Siellä sitten kaikessa rauhassa lattea kabinetissa nautiskelin, kun tajusimme, että reppu jäi sinne autoon. Siis reppu, kauhean painava, täynnä koulukirjoja. Kirjat kuulemma eivät Reetta haitanneet, mutta samassa repussa on kaksi tsemppialbumia ja kauheasti askartelukamaa. Joten vip-emäntä perään ja toinen hakemaan matkalaukkuja. Me vaan istuimme, lattea siemaillen ja hajuvesiä haistellen. Meinasi meitä asia huvittaakin, onneksi en lastani unohtanut pyörimään kentälle autoon, olin minä sen verran kartalla kuitenkin.
Kotona ennen lähtöä Reetta laittoi koko laumalle tatuointeja ja itselleen myös. Minulle lisättiin aitoon tatskaan kaksi liskoa lisää, koko perheen verran, aidossa on neljä. Muille sydämiä, keijuja, perhosia, muuta koukeroa ja viivaa. Neidit olivat kaulakkain ja lepposia. Fanny oli oikeastaan ainoa, jonka kantapäät alkoivat paukkumaan ja ovi paukahti napakammin, kun saimme lentoluvan ja minä märisin. Säikähtäähän sitä koti-ikävästä ja huojennuksesta loiskuvaa mammaa, kukapa ei säikähtäisi. Eläimet aistivat myös puuhamme ja olivat läsnä jokaisessa liikkeessä. Kuinka monta kissaa voikaan olla matkalaukussa? Entäs sitten iskä, kukapa niistä tunteista osaisi kertoa ja tulkita. Voi miehet, kautta Suomenniemen, puhukaa ja näyttäkää, missä mennään! Mutta enpä avaa asiaa enempä, sillä mikäpä minä olen toisen tunteita tulkitsemaan... Minä saunoin varastoon, aamulla, illalla ja päivällä. Kuvasin itselleni tärkeitä asioita, perhettä, elikoita, tunnelmia, kahvikupin, munakkaan, roinaröykkiön jne... Kyllähän niitä tärkeitä asioita on aika paljon kuvattavaksi, kun tarkemmin ajattelee. Katselin ja kastelin kukat hartaudella, toivoin niiden olevan vihreänä vielä palattuammmekin. Se ei olekaan tärkeysjärjestyksessä muilla ehkä kovin korkealla. Pitihän sitä taas taksissakin märistä kun kotoa kentälle ajoimme, siis ei sillain hytkyen volista, vaan itku virtasi itsekseen suolaisena pitkin naamaa ja kaulaa. Annoin valua, sillä hyvääkinhän se tekee. Itketti pitkä savotta, ei minua pelottanut, eikä juuri nytkään pelota, se on tärkeää. Siis itku tulee lähinnä ikävästä kotia ja normaaliutta, siis olemista perheen parissa. Toisaalta hämmentävää ja voimaannuttavaa tajuta mikä itkettää. Siis etääntyvät ja vilisevät maisemat saa valumaan, ei pelko.
Asunnon sain onneksi läheltä sairaalaa, muutaman minuutin kävelymatka. Tämä on sellainen vanha aikansa upea rakennus, kiveä ja leveitä ikkunalautoja, pieniä komeroita, keittokoppi ja kaamea vessa. Huoneessa on muutama peiliseinä, avartamassa ymmärrän, mutta ne säikäytteleekin ennen kuin niihin tottuu. Joku huuhaa tulee joka mutkassa vastaan, kertaa todellisuutta, ei siis kiva. Ensin asunto ahdisti, sai värähtämään negatiivisesti. Kolusin kaapit, heittelin vuodesta 2011 alkaen olevia tavaroita siis elintarvikkeita roskiin, kolusin kaiken, järjestin omat tavarani. Sitten väänsimme patterit kiinni, avasimme verhot ja tuuletimme, hiukan myös mööbleerasimme ja ideoimme, lopputulos kotoisa eikä enää yhtään ahdista. Tutustuimme toisiimme, asunto ja minä, sovittelijana toimi Reetta. Lakanat tosin olivat aneemisen vaalean hailakoita, olisin halunnut ihania värejä...
Sitten meillä olikin jo karmiva nälkä, mitä syötäisiin. Reetta sanoi, että nyt on juhlavan illallisen aika, eli suunnittelimme juhlallisen. Teimme ostoslistan ja kauppaan. Niin sanotusti "viimeinen juhlallinen ateria" ennen uutta elämää, siis ihan konkreettisesti, kannatti siihen panostaakin. Kokkasimme hartaudella ja vimapan päälle. Samaan aikaan neiti tanssii ja laulaa omaa biisiään "I love holiday", siinä on sellaisia ihania kiekautuskohtia ja irlantilaisia vaikutteita, koreografia on leijuvan viipyilevän iloinen. Eli peiliseinille tuli uutta käyttöä... Reetta teki minulle loistavan salaatin; ituja, tuoreita herkkusieniä, salaatteja, mozzarellaa ja mielikuvitusta. Itselleen erilaisia sämpylöutä, päälle margariinia ja pepperonimakkaraa. Sitten neiti söi liki 200 grammaa chilimarinadissa olevia valkosipulinkynsiä, luit ihan oikein, lähes purkillisen sellaista potkua. Yksitellen sämpylän kanssa nautiskellen, väliin fetaa. Annoin lipsua ruokavaliossa, sillä pian otamme taas napakan otteen. Juomana upeista viinilaseista vaaleanpunaista kuplivaa, siis vadelmamehutiivistettä kivennäisvedellä. Keväiset servetit ja nippu hohtavan persikkaisia reilunkaupan ruusuja. Pääruokana oli uunissa haudutettua paistia, lohkoperunoita ja sipuleita. Nam! Jälkkärinä neidille muffinsseja, jotka ostimme ihan valmiina. Meinasimme leipoa itse, mutta sitten asunnon varustetaso aiheutti omat haasteensa.
On muuten kaikkien kannalta parasta, että asun yksin enkä kolhoosissa. Nyt saan heilua paplareissani ihan vapaasti, käyttää maailmankaikkeuden lahointa, kauhtuneinta, pehmeintä ja kotoisinta delfiiniyöpaitulia eripari kalsareilla. Minulla on myös mukana ne tärkeät hemikuussa saamani lapaset ja paketillinen hakaneuloja, laitan ne käsiini kun tuntuu että lapaset meinaa tippua, löystyä tai valua. Aikomuksena on tarvittaessa nukkua ne kädessä... On vapauttavaa kun saan olla omissa oloissaan ajattelematta mitä muut ajattelee, minusta tulee siis erakko ja mökkiläinen. Yksi negatiivinen asia on asua alimmassa kerroksessa ja jalkakäytävälle antavilla ikkunoilla, nyt pitää sulkea verhot. Se aiheutti ajatuksellista tuskaa, kun valo ei pääse virtaamaan esteettömästi, mutta muiden tielläliikkujien ja ihmisten parhaaksi Reetta sai minut suostuteltua sulkemaan ne. Lapsi puhui järkeä, en kuulemma voi heilua täällä niin kuin kotona verhot auki...
Nukuimme Reetan kanssa reilun kahdeksan tunnin yöunet, siis mielettömän hyvin. Heräsimme likkenteeseen ja kerrostalon ääniin ja yhtäaikaiseen vessahätään. Katselin hämmästyttävän leppoisa unia ja seikkailuja, en siis painajaisia, en siis ahdistavia, en siis negatiivisia unia. Hömppää ja kevytkenkäistä. Reettakin nukkui loistavasti, kiemurtelematta ja voihkimatta, arvatkaa mitä tällainen taas kertoo itselleni. Siis todella tärkeää ja kertoo hyvästä balanssista. Aamupala jatkui samalla juhlallisella, viipyilevän nautiskelevalla tavalla, kuin illallinenkin. Samalla neiti lauloi, tanssi, peilasi itseään ja piti luennon Turun herttuasta ja esitti sitäkin... Minä olin sitten se palvelija ja hovinarri...
Nyt on siis perjantai aamu ja komento osastolta on kaikunut, jatkan kunhan kiireiltäni ehdin. Tsao!
P.S.
Olipan painovirhepahikaisia paljon, kun nyt lukaisin...
Minä ja nykytegnologia, argh!
Niin ajattelin laittaa osoitteemme tänne, kun aika moni on kysellyt..
Reetta
K 10
Stenbäckinkatu 11
00290 Hki
Mää
Messeniuksenkatu 10 A 4
00250 Hki
Olipas hyvä idea lennellä tänne jo päivää aikaisemmin, saimme olla kiireettömästi ja jopa nautiskella. Niin vedimme hyvällä sykkeellä ja leppoisuudella, käsittääkseni vedämme yhä samalla asenteella. Toki hetkelliset tunnekuohut on ravistelleet minua, mutta taas on se syke löytynyt.
Mitäköhän haluaisitte tietää, vai heitänkö vain jonninjoutavaa läppää... Ensinnäkin vip-palvelut hoitivat hommansa loistavasti, sillä aiheutimme vähän hommaakin niille. Koneesta meitä tultiin hakemaan omalla haitarilinja-autolla, "rahvaat" sulloutuivat kaikki yhteiskuljetukseen. Siellä sitten kaikessa rauhassa lattea kabinetissa nautiskelin, kun tajusimme, että reppu jäi sinne autoon. Siis reppu, kauhean painava, täynnä koulukirjoja. Kirjat kuulemma eivät Reetta haitanneet, mutta samassa repussa on kaksi tsemppialbumia ja kauheasti askartelukamaa. Joten vip-emäntä perään ja toinen hakemaan matkalaukkuja. Me vaan istuimme, lattea siemaillen ja hajuvesiä haistellen. Meinasi meitä asia huvittaakin, onneksi en lastani unohtanut pyörimään kentälle autoon, olin minä sen verran kartalla kuitenkin.
Kotona ennen lähtöä Reetta laittoi koko laumalle tatuointeja ja itselleen myös. Minulle lisättiin aitoon tatskaan kaksi liskoa lisää, koko perheen verran, aidossa on neljä. Muille sydämiä, keijuja, perhosia, muuta koukeroa ja viivaa. Neidit olivat kaulakkain ja lepposia. Fanny oli oikeastaan ainoa, jonka kantapäät alkoivat paukkumaan ja ovi paukahti napakammin, kun saimme lentoluvan ja minä märisin. Säikähtäähän sitä koti-ikävästä ja huojennuksesta loiskuvaa mammaa, kukapa ei säikähtäisi. Eläimet aistivat myös puuhamme ja olivat läsnä jokaisessa liikkeessä. Kuinka monta kissaa voikaan olla matkalaukussa? Entäs sitten iskä, kukapa niistä tunteista osaisi kertoa ja tulkita. Voi miehet, kautta Suomenniemen, puhukaa ja näyttäkää, missä mennään! Mutta enpä avaa asiaa enempä, sillä mikäpä minä olen toisen tunteita tulkitsemaan... Minä saunoin varastoon, aamulla, illalla ja päivällä. Kuvasin itselleni tärkeitä asioita, perhettä, elikoita, tunnelmia, kahvikupin, munakkaan, roinaröykkiön jne... Kyllähän niitä tärkeitä asioita on aika paljon kuvattavaksi, kun tarkemmin ajattelee. Katselin ja kastelin kukat hartaudella, toivoin niiden olevan vihreänä vielä palattuammmekin. Se ei olekaan tärkeysjärjestyksessä muilla ehkä kovin korkealla. Pitihän sitä taas taksissakin märistä kun kotoa kentälle ajoimme, siis ei sillain hytkyen volista, vaan itku virtasi itsekseen suolaisena pitkin naamaa ja kaulaa. Annoin valua, sillä hyvääkinhän se tekee. Itketti pitkä savotta, ei minua pelottanut, eikä juuri nytkään pelota, se on tärkeää. Siis itku tulee lähinnä ikävästä kotia ja normaaliutta, siis olemista perheen parissa. Toisaalta hämmentävää ja voimaannuttavaa tajuta mikä itkettää. Siis etääntyvät ja vilisevät maisemat saa valumaan, ei pelko.
Asunnon sain onneksi läheltä sairaalaa, muutaman minuutin kävelymatka. Tämä on sellainen vanha aikansa upea rakennus, kiveä ja leveitä ikkunalautoja, pieniä komeroita, keittokoppi ja kaamea vessa. Huoneessa on muutama peiliseinä, avartamassa ymmärrän, mutta ne säikäytteleekin ennen kuin niihin tottuu. Joku huuhaa tulee joka mutkassa vastaan, kertaa todellisuutta, ei siis kiva. Ensin asunto ahdisti, sai värähtämään negatiivisesti. Kolusin kaapit, heittelin vuodesta 2011 alkaen olevia tavaroita siis elintarvikkeita roskiin, kolusin kaiken, järjestin omat tavarani. Sitten väänsimme patterit kiinni, avasimme verhot ja tuuletimme, hiukan myös mööbleerasimme ja ideoimme, lopputulos kotoisa eikä enää yhtään ahdista. Tutustuimme toisiimme, asunto ja minä, sovittelijana toimi Reetta. Lakanat tosin olivat aneemisen vaalean hailakoita, olisin halunnut ihania värejä...
Sitten meillä olikin jo karmiva nälkä, mitä syötäisiin. Reetta sanoi, että nyt on juhlavan illallisen aika, eli suunnittelimme juhlallisen. Teimme ostoslistan ja kauppaan. Niin sanotusti "viimeinen juhlallinen ateria" ennen uutta elämää, siis ihan konkreettisesti, kannatti siihen panostaakin. Kokkasimme hartaudella ja vimapan päälle. Samaan aikaan neiti tanssii ja laulaa omaa biisiään "I love holiday", siinä on sellaisia ihania kiekautuskohtia ja irlantilaisia vaikutteita, koreografia on leijuvan viipyilevän iloinen. Eli peiliseinille tuli uutta käyttöä... Reetta teki minulle loistavan salaatin; ituja, tuoreita herkkusieniä, salaatteja, mozzarellaa ja mielikuvitusta. Itselleen erilaisia sämpylöutä, päälle margariinia ja pepperonimakkaraa. Sitten neiti söi liki 200 grammaa chilimarinadissa olevia valkosipulinkynsiä, luit ihan oikein, lähes purkillisen sellaista potkua. Yksitellen sämpylän kanssa nautiskellen, väliin fetaa. Annoin lipsua ruokavaliossa, sillä pian otamme taas napakan otteen. Juomana upeista viinilaseista vaaleanpunaista kuplivaa, siis vadelmamehutiivistettä kivennäisvedellä. Keväiset servetit ja nippu hohtavan persikkaisia reilunkaupan ruusuja. Pääruokana oli uunissa haudutettua paistia, lohkoperunoita ja sipuleita. Nam! Jälkkärinä neidille muffinsseja, jotka ostimme ihan valmiina. Meinasimme leipoa itse, mutta sitten asunnon varustetaso aiheutti omat haasteensa.
On muuten kaikkien kannalta parasta, että asun yksin enkä kolhoosissa. Nyt saan heilua paplareissani ihan vapaasti, käyttää maailmankaikkeuden lahointa, kauhtuneinta, pehmeintä ja kotoisinta delfiiniyöpaitulia eripari kalsareilla. Minulla on myös mukana ne tärkeät hemikuussa saamani lapaset ja paketillinen hakaneuloja, laitan ne käsiini kun tuntuu että lapaset meinaa tippua, löystyä tai valua. Aikomuksena on tarvittaessa nukkua ne kädessä... On vapauttavaa kun saan olla omissa oloissaan ajattelematta mitä muut ajattelee, minusta tulee siis erakko ja mökkiläinen. Yksi negatiivinen asia on asua alimmassa kerroksessa ja jalkakäytävälle antavilla ikkunoilla, nyt pitää sulkea verhot. Se aiheutti ajatuksellista tuskaa, kun valo ei pääse virtaamaan esteettömästi, mutta muiden tielläliikkujien ja ihmisten parhaaksi Reetta sai minut suostuteltua sulkemaan ne. Lapsi puhui järkeä, en kuulemma voi heilua täällä niin kuin kotona verhot auki...
Nukuimme Reetan kanssa reilun kahdeksan tunnin yöunet, siis mielettömän hyvin. Heräsimme likkenteeseen ja kerrostalon ääniin ja yhtäaikaiseen vessahätään. Katselin hämmästyttävän leppoisa unia ja seikkailuja, en siis painajaisia, en siis ahdistavia, en siis negatiivisia unia. Hömppää ja kevytkenkäistä. Reettakin nukkui loistavasti, kiemurtelematta ja voihkimatta, arvatkaa mitä tällainen taas kertoo itselleni. Siis todella tärkeää ja kertoo hyvästä balanssista. Aamupala jatkui samalla juhlallisella, viipyilevän nautiskelevalla tavalla, kuin illallinenkin. Samalla neiti lauloi, tanssi, peilasi itseään ja piti luennon Turun herttuasta ja esitti sitäkin... Minä olin sitten se palvelija ja hovinarri...
Nyt on siis perjantai aamu ja komento osastolta on kaikunut, jatkan kunhan kiireiltäni ehdin. Tsao!
P.S.
Olipan painovirhepahikaisia paljon, kun nyt lukaisin...
Minä ja nykytegnologia, argh!
Niin ajattelin laittaa osoitteemme tänne, kun aika moni on kysellyt..
Reetta
K 10
Stenbäckinkatu 11
00290 Hki
Mää
Messeniuksenkatu 10 A 4
00250 Hki
tiistai 9. huhtikuuta 2013
JÄNSKÄTTÄÄKÖ?
"Joko jänskättää?", kysäisi eilen osastolla ohi kulkenut lääkäri vauhdista. "Ei oikeestaan, ihan hyvillä mielin olemme...", sanoin minä nopeasti laukaistuna. Silloin tajusin, että näin se vaan on, kun tuon spontaanin heittoni päästin. Siis meillä ei ole sellainen paniikkiperseessä jännitys meneillään, ei oikeastaan olleskaan. Olemme saavuttaneet tiettyjä tavoitteita ja kuljemme kohti uusia haasteita, suunnitellusti. Eilen oli viimeisten esitutkimusten vuoro, tänään saan puhelinsoiton pään ja vatsan MRI-kuvista, kaikki muut ovat olleet puhataita ja kunnossa. Keskiviikkona saan soiton viruksista, pusutauti ja sytomekalo, kokeet otettiin eilen. Olen siis erittäin luottavainen noidenkin suhteen. Toki pakkaamaan aloitan vasta kun nousulupa on saatu. Samoin VIP-palvelun tilaan lentokentälle. En ole edes kysellyt asunnosta, kait sellainenkin on järjestetty. Minä viihdyn hyvin kolhooseissakin, paas kattoo mikä seikkailu odottaa. Kaikki lutviutuu mielestäni hyvällä sykkeellä ja eteen päin. Tarvitsemmeko tässä vaiheessa muuta, kuin lutviutumista ja sitä hyvää sykettä. Loppupeleissä ihminen on niin sanotusti vähäänkin tyytyväinen, kun tarpeeksi nöyräksi ja ahtaalle vedetään. En näe tarpeelliseksi stressata oikeastaan mistään, uskon kaiken loksahtavan oikeille paikoilleen. Tuleva reissu ei ole kiva, mutta se kuuluu meidän taisteluumme ja se on lusittava. Meillä ei ole vaihtoehtoa, kuin asennoitua siihen näin. Olemme valmiita, siis todellakin valmiita.
On siis tiistaiaamu, nousin kissan kehräykseen puoli seitsemän pintaan. Pyykkikone laulattaa meille "matkapuvustoa". Olen saunannut koirien kanssa ja nyt siemailen omasta Taika-kahvimukista aamukahviani koneella. Minulla on siis hetki itselleni, kuunnella missä mennään. Nukuin loistavan yön, samoin muu sakki. Reetta on itsekin ihmetellyt omia unenlahjojaan ja nukahtamisen helppoutta. Uni tulee iltaisin puhuvaan suuhun ja silmät sulkemalla, meillä ei ole mitään farsseja nykyisellään nukahtamisen suhteen. Kolmisen viikkoa sitten Reetta sanoi asiasta itsekin, että on aina kadehtinut Vernan unenlahjoja ja nyt hänellä on itsellä samanlaiset. Siis mitä tämä kertoo, siis sehän kertoo minulle valtavan paljon, olemme balanssissa. Unihäiriöt ovat ensimmäisiä merkkejä rikotusta tasapainosta, eikä sellaisia ole havaittavissa. Siis tässä tilanteessa ja saavutetussa tasapainossa on vain vietävän luottavainen olo, olemme latautuneita ja valmiita. Haluan säilyttää saavutetun olotilan ja pumpata siitä tulevissa töyssyissäkin jaksamista itselleni ja koko porukalle. Turha luulla, että leijun jossakin "hömppäpilvessä", enkä tajua missä menemme, tajuan faktat enemmän kuin selkeästi. Moni lähipiirissä ja teissä menettäisi yöunensa ja tasapainonsa, mikäli pistäisin kirjalliseen muotoon kaikki olemassa olemat tilastot, riskit ja jäätävät faktat. Siis niitähän on, mutta menemme ja etenemme päivä kerrallaan. Se on meidän strategiamme. Eilen kun lähdimme osastolta, heitin ääneen ajatuksen: "Juhannuksena nähdään..." Onpahan sekin nyt määritelty ja kalenterista katsottu. Toki tämän asian ääneen eka kerran sanoi lääkäri, jonka kanssa kävimme siirtokeskustelun reilu kuukausi sitten. Onhan monia asioita ennen tuota, mutta jotain perspektiiviä sentään. Toki faktat tuntien se ei todellakaan aina mene kalenterista katsomalla, mutta tuo on nopein mahdollinen aikataulu siirtyä mistään mihinkään. Samoin aikatauluista tiedetään, että kaksi viikkoa siirrosta alkaa ongelmat, siis hyvät ja pahat. Silloin on yleensä takana pitkä solukuoppa ja odotellaan uuden kantasolun itämistä. Samalla aikavälillä iskee myös infektiot yleensä ja itämisen jälkeen käänteishyljintä. Käänteishyljintää odotetaan ja tarvitaan, mutta kohtuudella ja riittävästi. Eli kuinka osaisin tämänkin toiveeni yläkertaan oikein määritellä.... Haluaisin käänteishyljintää tarpeeksi ja "vaan" vaikka iholle, jotta suolisto ja maksa säilyisivät toimintakykyisinä. Eli siinäpä jälleen vaan-heitto, siitäkin voi vetää hernehiä, jos näkee ja kokee tarpeelliseksi.
Eilen juttelin yhden äidin kanssa. Hän sanoi juuri tällä hetkellä ja heidän tilanteessaan tasapainoilevansa ja miettivänsä kuumeisesti kahdesta vaihtoehdosta "Romahtaako vaiko pysyykö pinnalla?" Näinhän se on, olemme jatkuvasti veitsenterällä, joka antaa kaksi vaihtoehtoa. Joko vilahtaa romahtamisen puolelle tai räpiköidä pinnalla. Itse olen räpiköinnin puolella, joskin välillä niitä monttupäiviä vilahtelee räpiköidessä. Pinnalla pysyminen ei ole itsestään selvyyttä, se vaatii koko ajan ja jatkuvasti työtä. Siihen kuuluvat myös yllättävät aallot eli montut. Ellei niitä olisi, niin se olisi puolestaan huolestuttavaa. Itsellä on jotensakin suhdeluku 5:2, viisi pinnalla ja kaksi enemmän ja vähemmän montussa per viikko, eikös se ole kuitenkin pääsääntöisesti pinnalla. Hah! Että sellainen suhteellisuusteoria tähän todellisuuteen. Mutta olen tässä räpiköinnin vaiheessa suhteellisen tyytyväinen saavutuksiini, voisi olla että suhdeluku olisi aivan toisin päinkin tai jotain ihan muuta. Eli olkaamme tyytyväisiä tähän. Sama koskee mielestäni muutakin perhettä ja Reettaa myös. Neiti vetää todella hyvillä mielin ja positiivisen värikkäänä. Eilenkin nauru oli monessa asiassa mukana. Pahiten lapseni pokka petti sydäntä ultratessa. Reetta oli kuulemma seurannut minun myötäelämistäni ja hengittämistäni hänen tutkimuksen aikana. Hyvä etten paitaa nostanut samalla tahdilla, kun neitiä kuunneltiin ja tutkittiin, olin kuulemma niin mukana. Enhän minä sitä nyt ajatellut ennen kuin neiti rätkätti sen ääneen. Olin kuulemma pöhölön näköinen kun hengitin ja huohotin samalla tahdilla... Niin, spirometriassa huomaan sen itsekin, vedän henkeä syvään ja päästän pitkiä puhalluksia samalla tahdilla. Välillä menee hyperventiloinnin puolelle, jos unohdan hengitellä tarpeeksi ja oikein. Jotenkin sitä vaan elää niin täysillä mukana ja eläytyy huomaamattaankin kaikkeen.
Viime viikon ja viikonlopun aikana olemme tehneet paljon ja kaikkea kivan leppoisan positiivista. Täällä on ollut upeat kevätkelit ja on tullut heitettyä muutama metsäretki. Siis laavu, makkaranpaistoa ja luonnonrauhaa, aah. Milloin milläkin kokoonpanolla. Metsässä ajantaju vain katoaa ja kiire kaikkoaa. Lapset hyppivät ojiin, tekevät majoja, etsivät luonnonihmeitä ja ovat aitoja. Suvussamme on kaksi tuoretta poikavauvaa, niitäkin olemme haistelleet kunnolla. Sellaisia ihania miehenalkuja, alle kuukauden ikäerolla. Kuinka pienestä ihminen alkaa ja mitä kaikkea elämä tuokaan tullessaan, kaikkinensa upea ja jokaisella niin erilainen seikkailu. Takapihalla on Mökömajan kupeessa grilli. Eilen Reetta ja Fanny tuoskasivat siellä tulen kanssa ja tekivät omia kokeitaan. Fannylla on jos mitä visioita kesäksi ja takapihan varalle. Olkkarinkin kuulemma laittaa uuteen uskoon ja sisustaa. Fanny harrastaa millimetripaperille suunnittelua ja mittasuhteita. Ensimmäisenä kesänä tässä pihassa ja talossa "istutimme" altaan takapihalle. Siis kaivoimme terassin kupeeseen koristealtaan ja suihkulähteen. Reetta oli silloin sitkeimmin apuna. Kuinka kauan neiti jaksoi kaksi-vuotiaana heilua lapionsa kanssa monttua kaivaessaan. Nauroimme neidin määrätietoisuudelle ja sitkeälle jaksamiselle. Emmepä silloin ajatelleet, että moinen periksiantamaton luonteenpiirre korostuisi nykyiselle tasolle. Kuinka paljon siitä on hyötyä ja kuinka paljon moista taipumusta tarvitaan. Sitkeästi vain vaikka ei jaksaisikaan... Tytöt yökyläilivät myös vaihtelevilla kokoonpanoilla, Reettakin oli mummulassa yötä. Meiltä siellä oli kaksi lasta, kahdelta muulta sisarelta yksi, eli yhteensä neljä tyttölasta. Meillä oli puolestaan yksi siskonlapsi yötä. On hyvä välillä sekoittaa pakkaa, sillä lapset tulevat keskenään todella hyvin toimeen. Meidän tytöistä on jopa huomattavaa hyötyä pienempien kanssa, kuinka ne jaksavat puuhata, leikkiä ja selittää kärsivällisesti asioita. Sitten sekin on jännää, että mitä suurempi lauma, sitä paremmin homma toimii. Eli välillä pääsee paljon helpommalla omiensakin kanssa, kun ottaa muutaman lisälapsen-teorialla. Minä pääsin jälleen kavereiden kanssa tanssimaan, tai siis nyt en kauheasti päässyt tanssimaan siis oikeasti hytkymään, mutta olin kuitenkin tanssipaikalla. Nyt liikenteessä oli todella vähän puolituttujakin ja enhän minä ujo ihminen uskalla, halua ja nöyrry tyrkylle. Mieluummin olin sitten tanssimatta, kuin odotin lavatansseissa naistenrivissä vienona ja kainona, josko joku hakisi... Minun luonteella tanssimaan pitäisi päästä heti ja justiinsa silloin kun tanssituttaa, joten en siis mennyt edes tyrkylle. Mutta oli kiva käydä yhdessä ja hauskaa oli. Sunnuntaille oli monia päällekkäisiä menoja, joten suhasin tapahtumasta ja paikasta toiseen. Jouduin kieltäytymään myös mielenkiintoisesta kirjoittaja-tilaisuudesta, mutta ei mopolla mahdottomia. Sunnuntaina kävin myös pikaisesti montussa, sekin yllätti rajuudellaan. Siis kuinka se monttu siemaisee syvyyksiinsä, niin että jalat menee alta ja kylmä hiki virtaa, korvissa kohisee ja vapisuttaa. Se säikäyttää, mutta kertoo myös faktaa, että olen faktat tiedostava yksilö. Vaikka menenkin napakalla sykkeellä ja niillä kuuluisan övereillä ylikierroksilla, monenkin mielestä. Tarkemmin kun ajattelee, niin se monttu on kuin yllättävä suonsilmäke, joka siemaisee syvyyksiinsä kun hiukankaan pitkospuilta horjahtaa. Välillä jänskättää, kuinka sieltä saa itsensä pinnalle vedettyä, kun se imaisee yllättäin ja rajusti. mutta sain vedettyä itseni jälleen pinnalle ja ihan hyvillä mielin taas mennään. Eli hyvä näin, horjahdus sallittakoon.
Muut typyt lähtivät kouluun. Aurinko paistaa kirkkaasti. Reetta nousi hiukan takakireänä, sillä yritin ehdotella lempivaatteiden pyykkäämistä, eikä ne millään joutaisi pyykkiin justiinsa tänään. Takakireyttä aiheuttaa myös yksi aivan ihana sifonkisen utuisen kiva nähty keltainen paita, jonka Reetta olisi itselleen halunnut viikko sitten... Yksi tyhmä ja järkevä äiti kielsi moista hankkimasta, ihan vedoten järkevyyteen ja hintaan. Eli mitä ilmeisemmin jonkin sortin paineita ja pientä jänskätystä on ilmassa, joka nivoutuu keltaisen sifonkipaidan muodossa ulos... Huonetta laitetaan nyt uuteen uskoon äänekkäästi. Mutta antaa neidin hetken "mööbleerata", josko se siitä taas lutviutuisi. Eilen nousimme ylös kuudelta, todella hämmästyttävän hyvällä mielellä. Neiti kapsahti kaulaan suoraan sängystä ja kannoin aamupalalle. Osasin muutaman oikean vivun kääntää, joten aamunousu ei "rasittanut" liikaa. Joinakin aamuina, kun olemme joutuneet tien päälle seitsemän pintaan on ollut omat haasteensa, kun niin kovasti nukuttaisi vielä ja isä on väärin herättänyt... Olimme eilen omalla autolla liikentessä, puhua pulpatimme, nauroimme ja lauloimme vaihteeksi. Neidillä tulee uusia ideoita minunkin teksteihini, voisin kuulemma kokeilla rajumpiakin tekstejä ja kunnon revittelyä. Särmää, sillä olen jopa liian kiltti ja lälly kriitikon mielestä...
Nyt sain uuden koneellisen pyykkiä pyörimään, yhteistyömme luistaa jälleen. Paukutus kesti noin seitsemän minuuttia, hyvä kun paukahti heti aamusta ulos. Tästä on hyvä jatkaa. Matkapuvustomme vaatii ajattelua, helppoutta, riittävyyttä ja mukavuutta, värejä unohtamatta. On myös huomioitava, että meillä on vielä lähes talvi, Helsingissä lähes kevät ja palaamme lähes keskikesällä. Eli mitä mukaan, vaatii päänvaivaa myös. Eilen me jo tennareissa vihelsimme menemään, mutta olimme näillä korkeuksilla edellä muista. Kyllä meillä ja Oulussa vielä vedetään talvivaatteissa ja -jalkineissa ihan täysin. Aamulla oli pakkasta liki 13 astetta, niin kyllähän se oli hiukan viileää startata reissuun aamusella tennareissa. Tätähän tämä.
Saamme jatkuvasti nauraa myös tuon neidin peruukin käytölle, kuinka vaivattoman huoletonta ja luontevaa. Viime viikolla odotimme silmäpolilla, Reetta kiehnäsi minun lähellä ja käskin varoa, ettei peruukki mene suuhuni. Silloin neiti nauraen kielsi minua käyttämästä peruukki-sanaa ja käski puhua hiuksista. Ymmärrän. Samaan aikaan neiti itse työnsi kätensä peruukin alle ja rapsutti kutiavaa päänahkaansa niin että peruukki hytkyi ja keikkui. Silloin vastapäätä oleva nainen jäi lasittuneesti katsomaan ja miettimään näkemäänsä. Irrallista heiluvaa päänahkaa... Ja taas meitä nauratti. Yhtenä päivänä Reetta juoksi niin kovalla ja vauhdilla, että peruukki alkoi pomppimaan. Niinpä neiti nauraen nappasi peruukin käteensä ja jatkoi kaljuna matkaansa. Eipähän ainakaan pudonnut silmille, kuulemma. Istuin olkkarissa nojatuolissa ja lueskelin. Reetta loikoili ja lueskeli sohvalla vieressä. Vain päälaki näkyi minun silmäkulmastani. Näinpä sitten samalla puhuin neidille, mutta ihmettelin ettei neiti kommentoi. Se olikin enää irrallinen peruukki siinä sohvan käsinojalla, neiti oli lähtenyt puuhiinsa ja jättänyt sen siihen. Sitten Reetta tuli kaljuna nurkan takaa ja sanoi olevansa siellä, eikä sohvalla. Taas nauratti...
Mutta nyt Pasi sai imuroitua, minulla on pyykkäys ja hiusten paplarointi hyvällä mallilla. Lähdenpä hoitelemaan Kelan lappuset ajan tasalle ja varmistelemaan kaiken mikä pitää varmistaa. Ensin odotan kuitenkin sen Oulun puhelun, sitten vasta raahan matkalaukut pakattavaksi. Niin me olemme kuulemma lähdössä jo huomenna Reetan toiveesta. Neiti haluaa ottaa ilojakin ja nautiskelujakin irti ennen kopittumista. Neiti haluaa olla yhden yön asunnolla kanssani ja mennä osastolle kaikessa rauhassa. Meillä on myös muutama puisto, joissa käymme sairaalakeikoilla. Samoin ranta ja oravien laskemiset. Onhan se tärkeää kysellä niidenkin kuulumiset ja laskea sorsat rannassa. Näinpä menemme sitten osastolle ja nesteytykseen hyvin nukutun yön jälkeen torstaina. Eikös olekin selkeä ja leppoisan kuuloinen suuunnitelma. Eniten jänskättää kaiken muistaminen ja hoitaminen tässä vaiheessa. Kaikkea muuta ehtii jänskättää sitten kun se on ajankohtaista, uskomme näin. Nyt keittiöstä kuuluu jälleen nauru ja Reetalle löytyi muutamat kivat vaatteet päälle pyykkikoneen pyörimisestäkin huolimatta.
Kello on nyt 14,42, sain sen Oulun puhelun. "Kaikki on hyvin ja normaalia, voitte lähteä huomenna. Voimia ja kaikkea hyvää...." Nyt meikä sitten ratkesi, iski itkuhysteriakohtaus, pääsemme toteuttamaan seuraavaa siirtoa konkreettisesti. Luoja kuinka helpottaa, kuinka kauhistuttaa ja kävi tässä aavistus jännitystäkin. Haistoin jännityksen vaanivan..., mutta se ei napannut otteeseensa. Eiku ramppa kalakattamaan, tilaamaan vip-palvelua, perumaan aamuisen psykologin ja opettajan ja tilaamaan taksin aamuksi. Niin ja pakatakkin pitäisi, missähän mahtaa olla matkalaukut? Neidin kevättakki menee pyykkikoneen kautta vielä ennen lähtöä, sillä eilen neiti grillaili se päällä ja se tuoksuu lievästi savulle. Mutta onhan meillä aamuun saakka aikaa kalakattaa tätä ramppaa, kyllä me ehitään seuraavina viikkoina laitostuakin... Valtava tämä koti-ikävä, kun se iskee päälle vaikka on vielä kotona... Märisin laumani likomäräksi samalla kun haalin pesukoneeseen takkeja ja muuta pestävää...
Muistattehan rukoilla, toivoa, uskoa ja kulkea mukanamme, jookosta! Kiitos!
On siis tiistaiaamu, nousin kissan kehräykseen puoli seitsemän pintaan. Pyykkikone laulattaa meille "matkapuvustoa". Olen saunannut koirien kanssa ja nyt siemailen omasta Taika-kahvimukista aamukahviani koneella. Minulla on siis hetki itselleni, kuunnella missä mennään. Nukuin loistavan yön, samoin muu sakki. Reetta on itsekin ihmetellyt omia unenlahjojaan ja nukahtamisen helppoutta. Uni tulee iltaisin puhuvaan suuhun ja silmät sulkemalla, meillä ei ole mitään farsseja nykyisellään nukahtamisen suhteen. Kolmisen viikkoa sitten Reetta sanoi asiasta itsekin, että on aina kadehtinut Vernan unenlahjoja ja nyt hänellä on itsellä samanlaiset. Siis mitä tämä kertoo, siis sehän kertoo minulle valtavan paljon, olemme balanssissa. Unihäiriöt ovat ensimmäisiä merkkejä rikotusta tasapainosta, eikä sellaisia ole havaittavissa. Siis tässä tilanteessa ja saavutetussa tasapainossa on vain vietävän luottavainen olo, olemme latautuneita ja valmiita. Haluan säilyttää saavutetun olotilan ja pumpata siitä tulevissa töyssyissäkin jaksamista itselleni ja koko porukalle. Turha luulla, että leijun jossakin "hömppäpilvessä", enkä tajua missä menemme, tajuan faktat enemmän kuin selkeästi. Moni lähipiirissä ja teissä menettäisi yöunensa ja tasapainonsa, mikäli pistäisin kirjalliseen muotoon kaikki olemassa olemat tilastot, riskit ja jäätävät faktat. Siis niitähän on, mutta menemme ja etenemme päivä kerrallaan. Se on meidän strategiamme. Eilen kun lähdimme osastolta, heitin ääneen ajatuksen: "Juhannuksena nähdään..." Onpahan sekin nyt määritelty ja kalenterista katsottu. Toki tämän asian ääneen eka kerran sanoi lääkäri, jonka kanssa kävimme siirtokeskustelun reilu kuukausi sitten. Onhan monia asioita ennen tuota, mutta jotain perspektiiviä sentään. Toki faktat tuntien se ei todellakaan aina mene kalenterista katsomalla, mutta tuo on nopein mahdollinen aikataulu siirtyä mistään mihinkään. Samoin aikatauluista tiedetään, että kaksi viikkoa siirrosta alkaa ongelmat, siis hyvät ja pahat. Silloin on yleensä takana pitkä solukuoppa ja odotellaan uuden kantasolun itämistä. Samalla aikavälillä iskee myös infektiot yleensä ja itämisen jälkeen käänteishyljintä. Käänteishyljintää odotetaan ja tarvitaan, mutta kohtuudella ja riittävästi. Eli kuinka osaisin tämänkin toiveeni yläkertaan oikein määritellä.... Haluaisin käänteishyljintää tarpeeksi ja "vaan" vaikka iholle, jotta suolisto ja maksa säilyisivät toimintakykyisinä. Eli siinäpä jälleen vaan-heitto, siitäkin voi vetää hernehiä, jos näkee ja kokee tarpeelliseksi.
Eilen juttelin yhden äidin kanssa. Hän sanoi juuri tällä hetkellä ja heidän tilanteessaan tasapainoilevansa ja miettivänsä kuumeisesti kahdesta vaihtoehdosta "Romahtaako vaiko pysyykö pinnalla?" Näinhän se on, olemme jatkuvasti veitsenterällä, joka antaa kaksi vaihtoehtoa. Joko vilahtaa romahtamisen puolelle tai räpiköidä pinnalla. Itse olen räpiköinnin puolella, joskin välillä niitä monttupäiviä vilahtelee räpiköidessä. Pinnalla pysyminen ei ole itsestään selvyyttä, se vaatii koko ajan ja jatkuvasti työtä. Siihen kuuluvat myös yllättävät aallot eli montut. Ellei niitä olisi, niin se olisi puolestaan huolestuttavaa. Itsellä on jotensakin suhdeluku 5:2, viisi pinnalla ja kaksi enemmän ja vähemmän montussa per viikko, eikös se ole kuitenkin pääsääntöisesti pinnalla. Hah! Että sellainen suhteellisuusteoria tähän todellisuuteen. Mutta olen tässä räpiköinnin vaiheessa suhteellisen tyytyväinen saavutuksiini, voisi olla että suhdeluku olisi aivan toisin päinkin tai jotain ihan muuta. Eli olkaamme tyytyväisiä tähän. Sama koskee mielestäni muutakin perhettä ja Reettaa myös. Neiti vetää todella hyvillä mielin ja positiivisen värikkäänä. Eilenkin nauru oli monessa asiassa mukana. Pahiten lapseni pokka petti sydäntä ultratessa. Reetta oli kuulemma seurannut minun myötäelämistäni ja hengittämistäni hänen tutkimuksen aikana. Hyvä etten paitaa nostanut samalla tahdilla, kun neitiä kuunneltiin ja tutkittiin, olin kuulemma niin mukana. Enhän minä sitä nyt ajatellut ennen kuin neiti rätkätti sen ääneen. Olin kuulemma pöhölön näköinen kun hengitin ja huohotin samalla tahdilla... Niin, spirometriassa huomaan sen itsekin, vedän henkeä syvään ja päästän pitkiä puhalluksia samalla tahdilla. Välillä menee hyperventiloinnin puolelle, jos unohdan hengitellä tarpeeksi ja oikein. Jotenkin sitä vaan elää niin täysillä mukana ja eläytyy huomaamattaankin kaikkeen.
Viime viikon ja viikonlopun aikana olemme tehneet paljon ja kaikkea kivan leppoisan positiivista. Täällä on ollut upeat kevätkelit ja on tullut heitettyä muutama metsäretki. Siis laavu, makkaranpaistoa ja luonnonrauhaa, aah. Milloin milläkin kokoonpanolla. Metsässä ajantaju vain katoaa ja kiire kaikkoaa. Lapset hyppivät ojiin, tekevät majoja, etsivät luonnonihmeitä ja ovat aitoja. Suvussamme on kaksi tuoretta poikavauvaa, niitäkin olemme haistelleet kunnolla. Sellaisia ihania miehenalkuja, alle kuukauden ikäerolla. Kuinka pienestä ihminen alkaa ja mitä kaikkea elämä tuokaan tullessaan, kaikkinensa upea ja jokaisella niin erilainen seikkailu. Takapihalla on Mökömajan kupeessa grilli. Eilen Reetta ja Fanny tuoskasivat siellä tulen kanssa ja tekivät omia kokeitaan. Fannylla on jos mitä visioita kesäksi ja takapihan varalle. Olkkarinkin kuulemma laittaa uuteen uskoon ja sisustaa. Fanny harrastaa millimetripaperille suunnittelua ja mittasuhteita. Ensimmäisenä kesänä tässä pihassa ja talossa "istutimme" altaan takapihalle. Siis kaivoimme terassin kupeeseen koristealtaan ja suihkulähteen. Reetta oli silloin sitkeimmin apuna. Kuinka kauan neiti jaksoi kaksi-vuotiaana heilua lapionsa kanssa monttua kaivaessaan. Nauroimme neidin määrätietoisuudelle ja sitkeälle jaksamiselle. Emmepä silloin ajatelleet, että moinen periksiantamaton luonteenpiirre korostuisi nykyiselle tasolle. Kuinka paljon siitä on hyötyä ja kuinka paljon moista taipumusta tarvitaan. Sitkeästi vain vaikka ei jaksaisikaan... Tytöt yökyläilivät myös vaihtelevilla kokoonpanoilla, Reettakin oli mummulassa yötä. Meiltä siellä oli kaksi lasta, kahdelta muulta sisarelta yksi, eli yhteensä neljä tyttölasta. Meillä oli puolestaan yksi siskonlapsi yötä. On hyvä välillä sekoittaa pakkaa, sillä lapset tulevat keskenään todella hyvin toimeen. Meidän tytöistä on jopa huomattavaa hyötyä pienempien kanssa, kuinka ne jaksavat puuhata, leikkiä ja selittää kärsivällisesti asioita. Sitten sekin on jännää, että mitä suurempi lauma, sitä paremmin homma toimii. Eli välillä pääsee paljon helpommalla omiensakin kanssa, kun ottaa muutaman lisälapsen-teorialla. Minä pääsin jälleen kavereiden kanssa tanssimaan, tai siis nyt en kauheasti päässyt tanssimaan siis oikeasti hytkymään, mutta olin kuitenkin tanssipaikalla. Nyt liikenteessä oli todella vähän puolituttujakin ja enhän minä ujo ihminen uskalla, halua ja nöyrry tyrkylle. Mieluummin olin sitten tanssimatta, kuin odotin lavatansseissa naistenrivissä vienona ja kainona, josko joku hakisi... Minun luonteella tanssimaan pitäisi päästä heti ja justiinsa silloin kun tanssituttaa, joten en siis mennyt edes tyrkylle. Mutta oli kiva käydä yhdessä ja hauskaa oli. Sunnuntaille oli monia päällekkäisiä menoja, joten suhasin tapahtumasta ja paikasta toiseen. Jouduin kieltäytymään myös mielenkiintoisesta kirjoittaja-tilaisuudesta, mutta ei mopolla mahdottomia. Sunnuntaina kävin myös pikaisesti montussa, sekin yllätti rajuudellaan. Siis kuinka se monttu siemaisee syvyyksiinsä, niin että jalat menee alta ja kylmä hiki virtaa, korvissa kohisee ja vapisuttaa. Se säikäyttää, mutta kertoo myös faktaa, että olen faktat tiedostava yksilö. Vaikka menenkin napakalla sykkeellä ja niillä kuuluisan övereillä ylikierroksilla, monenkin mielestä. Tarkemmin kun ajattelee, niin se monttu on kuin yllättävä suonsilmäke, joka siemaisee syvyyksiinsä kun hiukankaan pitkospuilta horjahtaa. Välillä jänskättää, kuinka sieltä saa itsensä pinnalle vedettyä, kun se imaisee yllättäin ja rajusti. mutta sain vedettyä itseni jälleen pinnalle ja ihan hyvillä mielin taas mennään. Eli hyvä näin, horjahdus sallittakoon.
Muut typyt lähtivät kouluun. Aurinko paistaa kirkkaasti. Reetta nousi hiukan takakireänä, sillä yritin ehdotella lempivaatteiden pyykkäämistä, eikä ne millään joutaisi pyykkiin justiinsa tänään. Takakireyttä aiheuttaa myös yksi aivan ihana sifonkisen utuisen kiva nähty keltainen paita, jonka Reetta olisi itselleen halunnut viikko sitten... Yksi tyhmä ja järkevä äiti kielsi moista hankkimasta, ihan vedoten järkevyyteen ja hintaan. Eli mitä ilmeisemmin jonkin sortin paineita ja pientä jänskätystä on ilmassa, joka nivoutuu keltaisen sifonkipaidan muodossa ulos... Huonetta laitetaan nyt uuteen uskoon äänekkäästi. Mutta antaa neidin hetken "mööbleerata", josko se siitä taas lutviutuisi. Eilen nousimme ylös kuudelta, todella hämmästyttävän hyvällä mielellä. Neiti kapsahti kaulaan suoraan sängystä ja kannoin aamupalalle. Osasin muutaman oikean vivun kääntää, joten aamunousu ei "rasittanut" liikaa. Joinakin aamuina, kun olemme joutuneet tien päälle seitsemän pintaan on ollut omat haasteensa, kun niin kovasti nukuttaisi vielä ja isä on väärin herättänyt... Olimme eilen omalla autolla liikentessä, puhua pulpatimme, nauroimme ja lauloimme vaihteeksi. Neidillä tulee uusia ideoita minunkin teksteihini, voisin kuulemma kokeilla rajumpiakin tekstejä ja kunnon revittelyä. Särmää, sillä olen jopa liian kiltti ja lälly kriitikon mielestä...
Nyt sain uuden koneellisen pyykkiä pyörimään, yhteistyömme luistaa jälleen. Paukutus kesti noin seitsemän minuuttia, hyvä kun paukahti heti aamusta ulos. Tästä on hyvä jatkaa. Matkapuvustomme vaatii ajattelua, helppoutta, riittävyyttä ja mukavuutta, värejä unohtamatta. On myös huomioitava, että meillä on vielä lähes talvi, Helsingissä lähes kevät ja palaamme lähes keskikesällä. Eli mitä mukaan, vaatii päänvaivaa myös. Eilen me jo tennareissa vihelsimme menemään, mutta olimme näillä korkeuksilla edellä muista. Kyllä meillä ja Oulussa vielä vedetään talvivaatteissa ja -jalkineissa ihan täysin. Aamulla oli pakkasta liki 13 astetta, niin kyllähän se oli hiukan viileää startata reissuun aamusella tennareissa. Tätähän tämä.
Saamme jatkuvasti nauraa myös tuon neidin peruukin käytölle, kuinka vaivattoman huoletonta ja luontevaa. Viime viikolla odotimme silmäpolilla, Reetta kiehnäsi minun lähellä ja käskin varoa, ettei peruukki mene suuhuni. Silloin neiti nauraen kielsi minua käyttämästä peruukki-sanaa ja käski puhua hiuksista. Ymmärrän. Samaan aikaan neiti itse työnsi kätensä peruukin alle ja rapsutti kutiavaa päänahkaansa niin että peruukki hytkyi ja keikkui. Silloin vastapäätä oleva nainen jäi lasittuneesti katsomaan ja miettimään näkemäänsä. Irrallista heiluvaa päänahkaa... Ja taas meitä nauratti. Yhtenä päivänä Reetta juoksi niin kovalla ja vauhdilla, että peruukki alkoi pomppimaan. Niinpä neiti nauraen nappasi peruukin käteensä ja jatkoi kaljuna matkaansa. Eipähän ainakaan pudonnut silmille, kuulemma. Istuin olkkarissa nojatuolissa ja lueskelin. Reetta loikoili ja lueskeli sohvalla vieressä. Vain päälaki näkyi minun silmäkulmastani. Näinpä sitten samalla puhuin neidille, mutta ihmettelin ettei neiti kommentoi. Se olikin enää irrallinen peruukki siinä sohvan käsinojalla, neiti oli lähtenyt puuhiinsa ja jättänyt sen siihen. Sitten Reetta tuli kaljuna nurkan takaa ja sanoi olevansa siellä, eikä sohvalla. Taas nauratti...
Mutta nyt Pasi sai imuroitua, minulla on pyykkäys ja hiusten paplarointi hyvällä mallilla. Lähdenpä hoitelemaan Kelan lappuset ajan tasalle ja varmistelemaan kaiken mikä pitää varmistaa. Ensin odotan kuitenkin sen Oulun puhelun, sitten vasta raahan matkalaukut pakattavaksi. Niin me olemme kuulemma lähdössä jo huomenna Reetan toiveesta. Neiti haluaa ottaa ilojakin ja nautiskelujakin irti ennen kopittumista. Neiti haluaa olla yhden yön asunnolla kanssani ja mennä osastolle kaikessa rauhassa. Meillä on myös muutama puisto, joissa käymme sairaalakeikoilla. Samoin ranta ja oravien laskemiset. Onhan se tärkeää kysellä niidenkin kuulumiset ja laskea sorsat rannassa. Näinpä menemme sitten osastolle ja nesteytykseen hyvin nukutun yön jälkeen torstaina. Eikös olekin selkeä ja leppoisan kuuloinen suuunnitelma. Eniten jänskättää kaiken muistaminen ja hoitaminen tässä vaiheessa. Kaikkea muuta ehtii jänskättää sitten kun se on ajankohtaista, uskomme näin. Nyt keittiöstä kuuluu jälleen nauru ja Reetalle löytyi muutamat kivat vaatteet päälle pyykkikoneen pyörimisestäkin huolimatta.
Kello on nyt 14,42, sain sen Oulun puhelun. "Kaikki on hyvin ja normaalia, voitte lähteä huomenna. Voimia ja kaikkea hyvää...." Nyt meikä sitten ratkesi, iski itkuhysteriakohtaus, pääsemme toteuttamaan seuraavaa siirtoa konkreettisesti. Luoja kuinka helpottaa, kuinka kauhistuttaa ja kävi tässä aavistus jännitystäkin. Haistoin jännityksen vaanivan..., mutta se ei napannut otteeseensa. Eiku ramppa kalakattamaan, tilaamaan vip-palvelua, perumaan aamuisen psykologin ja opettajan ja tilaamaan taksin aamuksi. Niin ja pakatakkin pitäisi, missähän mahtaa olla matkalaukut? Neidin kevättakki menee pyykkikoneen kautta vielä ennen lähtöä, sillä eilen neiti grillaili se päällä ja se tuoksuu lievästi savulle. Mutta onhan meillä aamuun saakka aikaa kalakattaa tätä ramppaa, kyllä me ehitään seuraavina viikkoina laitostuakin... Valtava tämä koti-ikävä, kun se iskee päälle vaikka on vielä kotona... Märisin laumani likomäräksi samalla kun haalin pesukoneeseen takkeja ja muuta pestävää...
Muistattehan rukoilla, toivoa, uskoa ja kulkea mukanamme, jookosta! Kiitos!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)