TOTTA TOINEN PUOLI

Totta, ainahan asiat eivät uskoakseni kenenkään (monenkaan) kohdalla ole niin kuin joku toinen luulee, tai kuinka jopa päälle päin näyttää. Samahan se omassa elämässä. Turha luulla, että nyt viskaan täyslaidallisen sitä toista totuutta, ehen, mutta olen asiaa pähkännyt. Miksikö? No, kun pähkätyttää, ihan oma-aloitteisesti tuolla nupissa kiertää. Siis jotakin ajattelin jauhaa, joutessani, sillä onhan kello vasta vaille seitsemän. Aamuvirkku minä olen jo aamukahvilla.
   Kuuluu tuolla Reettakin jokeltelevan, nostin jatkamaan juttujaan Fannyn viereen. Pasin veimme eilen "retriittiin" kaverille, joten Fanny valtasi iskän paikan. Verna on kaverilla, nukkuu ilmeisesti pihamökissä, otti makuupussin ja lähti eilen. Tessa on omassa huoneessaan. Kissat on rapsutettu ja ruokittu, nyt ulkoilevat. Samalla sain aamutiedotusviestiä uusista kissataudeista aids ja rutto, kyllä maailma on mallillaan. Justiin sain madotetuttua ja punkitetuttua, sitten pitäisi rutotuttaa koko lauma. Kissa-aidsiin ei kuulemma ole rokotetta.
   Totta toinen puoli, yksi ystäväni vasta tuumasi, mitä elämä monta kertaa onkaan oikeasti vaikka muulta saattaa näyttää. Itsellä tavallaan tuo Santaraus laittoi asioita miettimään, sillä monihan saattaa luulla, että täällä sitä heilutaan seppele päässä, pokaali kainalossa päivästä toiseen valinnan jälkeen. Että nimityksen jälkeen jokin oikeassa arjessa muuttuisi. No eipä ole pahemmin muuttunut, sillä arkihan on taistelua, voittamista, työtä, tavoitteita, jaksamista, puurtamista, lisää puurtamista, vastuuta, uskomista tulevaisuuteen ja jääräpäistä kärsivällisyyttä. Ei ole vara jäädä laakereille loikoilemaan, sillä tämä paatti vajoaa aika nopeasti, jos ihan tuuliajolle heittäytyy. Samalla kun valintaperusteissa sain kiitosta ja suitsutusta luovuudestani, niin mitä se on arjessa. Luovuus ei pahemmin kykene kukkimaan, vaikka kuinka kuplisi sisällä. Siihen ei vain ole aikaa, vaikka kuinka tarvisin ja haluaisin. Mitä se on kun kuusihenkinen ja-eläiminen perhe pyörii koko kesän samoissa nurkissa, joo sehän on herkkua, idylliä ja seesteisyyttä. Siivoaminen ei ainakaan vähene, tuskin tappelutkaan, murkkuhuurujen kuohahtelut. Onhan siinäkin puolensa, toki, totta toinen puoli. Reetalla on enemmän seuraa, voin jättää jopa systerin tai useammankin kanssa kotiin, kun kaupassa käyn. Se on jo valtava helpotus ja arvostan sitä kovasti. Tytöt suhtautuvat Reettaan loistavasti, ei voisi parempia siskoja Reetalla olla. Kuinka he osaavat ja ottavat Reetan huomioon, hakevat mukaan ja ymmärtävät. Pitävät Reetan puolia ja sanoittavat ajatuksia. Meidän sakki kykenee lukemaan Reettaa hyvin, osaamme myös hänen vastauksiaan ja sanojaan tulkita. Kommunikointimme on jouhevaa ja nopeaa, siihen ei tietenkään ulkopuolinen kykene hyppäämään mukaan.
   Sitten tällä totuudella on toinenkin puoli, tämän totuudentorven yksinäisyys. Kuinka kaipaan keskusteluja Reetan kanssa, sillä olemme olleet aina aika puhelias ja kommunikoiva parivaljakko. Kaipaan niin hyviä ja syviä, moniulotteisia keskusteluja myös muidenkin kanssa. Oikeittein ihmisten. Sitä mitä ystävyyteen kuuluu, kuuntelu ja jakaminen, lähinnä se tunne, kun tietää että toinen tietää ja ymmärtää kritisoimatta, hyväksyy omana itsenään. Turhaa siitäkin varmaan nauvun, sillä monen mielestä en sitä ole, totuudella on aina se toinenkin puoli, saanen muistuttaa. Kyllä minä yksinäisyyden tunnistan. Joskus olen kirjoittanut, siis vuosia sitten, olevani sosiaalinen erakko. Sitä olen yhä. Kun asiaa ajattelen Reetan kannalta, kuinka vahvana se hänessä on, pieni sosiaalinen ja eloisa naisenalku, kehoonsa vangittuna ja äitirievun kanssa samassa liemessä vuosikaudet. Lapsiriepu. Niin hartaasi toivon, että Reetta saisi kokea syvää ystävyyttä, yhteen kuuluvauutta ja hyväksyntää, ihan jopa vahvaa ja aitoa rakkautta kodin ulkopuolellakin. Tulevaisuudessaankin, elämässään yleensä. Jossakin laulussa sanotaan "jokainen kukka kaipaa kastelua..." Jos rajoitteita jää, toivoisin niin että lapseni pääsisi osalliseksi "normaaliudesta" ja saisi olla vilpittömästi onnellinen ja hyväksytty. Ihan oma itsensä, sillä Reettahan on yhä se sama tyttö, tunnistan sen sisimmän vaikka ulkopuolisille totuus toista esittää. Ei sen puoleen, on elämääni matkan varrella muutamia huippuystäviä tullut lisääkin, ihan oudoista ja uusista vinkkeleistä. Muutama viikko sitten sain ihanan kommentin, kun puhuin yhden ihmisen kanssa syvällisiä, sain kuulla että kanssani on hyvä ja helppo keskustella. Kun uskaltaa olla avoin, itselleen ja toiselle. Se lämmitti silloin ja lämmittää yhä. Myös se, että jonkun kanssa ystävyys on ja pysyy, löytyy pitkienkin taukojen jälkeen. Kun ajautuu kohtaamaan niin se on läsnä välittömästi.
   Olen saanut kuulla puolitutuilta ja tuntemattomilta olevani iloinen ja helposti lähestyttävä ihminen. Kuitenkin arjessa saan koko ajan kuulla, lähinnä perheen kriitikoiden taholta, että olen kaikkea muuta. Tyttöjä on jopa verrattu minuun "samanlainen iloinen olet kuin äitisi" sekös taas on murkkujen tunteita kuohuttanut. Voiko pahempaa sivallusta olla nuorelle, kuin se, että muistuttaa äitiään ja varsinkin äitinsä olematonta iloisuutta, jos murkun mielestä se iloinen äiti on täysi idiootti. Näinpä. Mutta samahan se on varmasti useimmilla, että jotkin vanhempien itse inhoamat sanonnat ja piirteet, eleet ja ilmeet alkavat löytymään omasta peilikuvasta. Tunnustan, tiedostan. Tytöt ovat myös sitä mieltä, että outouteni saa yhä uusia ilmenemiä, yhä vakavampia piirteitä Reetan uuden tilanteen vuoksi. Elekieli, vartalonkieli, ilmeet ja olemus ovat yhä oudommat, siis minulla, kuulemma. Häpeä, sitä lapset tuntevat kuulemma koko ajan, enkä tavallaan ihmettele. Pelleksihän tässä itsensä tuntee, mutta jos se auttaa jaksamaan niin eiku heilumaan. On myös ajateltava Reetan kannalta, jos pilke loppuu silmistäni hänen kanssaan, miltä se tuntuu. Jos tämän totuuden toinen puoli elämästä muuttuu tosikoksi, näytän oman väsymykseni, mielipahani tai kärsimättömyyteni lapselleni, joka on tilanteeseen täysin syytön. Viaton uhri, joka yrittää kaikkensa omista lähtökohdistaan ja tämän  hetkisistä rajoitteistaan huolimatta. Minulle on tärkeää, että Reetalla on hyvä olla, pääsääntöisesti hyvä mieli, aidosti. Siinä olemme onnistuneet, eikä se hänen kohdallaan minun perspektiivistäni ole näyttelyä, meillä on hyvä olla keskenään. Kun ajattelen monia muita asioita, jään miettimään mitä roolia kenellekin esitän, esitänkö. Kun yritän pelata itselleni rehellisin kortein, saanko olla sitä. Taisi nyt jollakin pompata mitä meinaan, en osaa sitä nyt älykkäämmin jauhaa. Mutta tavallaan kun saan kysymyksen kuinka jaksan. Yleensä vastaan suorilta jaksavani hyvin, verrattuna että huonosti jaksaisin. Vaikka jaksamisella on se sata eri nyanssia. Tosin onhan ihmisiä, jotka näkevät ja ymmärtävät tästäkin enemmän, tietävät mitä "hyvin" vastaus pitää ja kätkee sisäänsä. Toiset lukevat sen silmistä, olemuksesta, ihmiset jotka uskaltavat lukea. Enkä nyt yksistään itsestäni jauha tässä kohtaa, vaan laajemminkin. Monta kertaa jaksamis-kysymyksen heittää ihminen, kenties kohteliaisuuttaan, joka ei todellakaan ole valmis kuulemaan vastausta. Miten siinä sitten kävisi, jos sen hetken jaksamistani avaisin, silleen laajemmin, mitä siihen kuuluu. Tärkeää on itse tiedostaa jaksavansa, kaikesta huolimatta, kun ei ole vaihtoehtoa. Jaksamista on monenlaista hyvempää ja välillä huonompaa, kuka sen määrittelee mikä on oikeaa jaksamista.
   Vernan ja Fannyn kanssa teimme pikaloman ulkomaille saakka. Maanantaina koulupalaverin ynnä muiden arjen tohinoiden jälkeen ajelimme rajalle, Tornioon, aamulla Haaparantaan. Oli kiva reissu, ei yhtään tappelua, loistavia keskusteluja ja paljon hyvää tuulta. Tietenkin myös onnistuneita Ikea-ostoksia, mistä Fanny oli pitkään jo haaveillut. Samoin kotona oli ollut seesteistä laatuaikaa Pasilla, Reetalla ja Tessalla. Välillä pienetkin irtiotot mitä erilaisemmilla kokoonpanoilla tekevät tälle tempperamenttiselle laumallemme niin nannaa. Nyt olen esittänyt Tessalle kysymyksen mitä hän haluaisi kanssani tehdä, sillä monta reissua olen ilman Tessaa vetänyt. Neitihän ei tiedä kysymyksen laajuutta, epäilee minun haluavan hierontaa tai ehdotti yhteistä elokuvan katsomista. No, nekin käy, mutta voisin ottaa laatuaikaa esikoisenkin kanssa, jossakin välissä. Onneksi Tessa sai pienen kesätyöpaikkasiivun, joten työt ensin hurvittelut äidin kanssa vasta sitten.
   Nyt laulaa pyykkikone, Tessa kuului heräävän. Samoin Reetta herää uudelleen. Olivathan kuin kaksi marjaa nokat vastakkain Fannyn kanssa. Tälle päivää ei ole kalenterimerkintöjä, päivä on siis mahdollisuuksia täynnä. Reetalle olemme nostaneet lääkettä, joka rentouttaa lihaksia, poistaa kireyksiä. Se on aiheuttanut hiukan kitinää ja väsymystä, näin se oli edellisenkin lääkkeen noston aikaan. Tosin vasen käsi on jo oma-aloitteisempi, joten hyviäkin tavoiteltuja vaikutuksia on. Jostain syystä Reetta ei ole nyt muutamaan päivään viihtynyt ulkona, alkanut heti kapinoinnin. Josko tänään taas kokeilisimme. Nostin pörröpään, leveästi hymyilevän ja niin hyväntuulisen Reetan pottakärryyn. Eilen annoin jopa särkylääkettä, kun näytti kipuilevan, päänsärkyä. Lääke auttoi ja ja neiti nukkui loistavan yön. Pasi olkoon "retriitissä" muutaman päivän, me vietämme laatuaikaa akkaporukalla. Tekee tasan hyvää. Viikonlopulle osuu kahdet rippijuhlat ja saan tehdä toiseen pöytäkoristeet. Odotan siis innolla, tätäkin päivää, vaikka jonkun mielestä tässä tavallisessa arkipäivässä ei sen suurempia kiksejä ole. Minulle on, vaikka tukka sekaisin, yöpaidassani hehkutan. Ehkei se siltä päälle päin näytä. Jokainen uusi päivä kun on niin huikea juttu, ihan sama vaikka siihen kuuluu yksinäisyyttäkin, kunhan saamme tavoitella Reetan kanssa uusia asioita. Löytää tästäkin päivästä tulevaisuuden ja paljon uusia mahdollisuuksia. Totta siis toinenkin puoli, riippuu miltä puolelta totuutta katselee...