Vai ei mamma kirjoita, no nyt kirjoittaa;-)
Missä mennään ja mitä kuuluu? Sen kun tietäisi. Tai kyllä minä sen aika tarkkaan osaan itse tiedostaa, mutta en ole vain halunnut jauhaa täällä. On ollut jälleen monella sektorilla liikkuvia osasia. Jotka liikkuu yhä, mutta kykenen seuraamaan liikehdintää jo tietyn balanssin saavuttaneena.
Vetäisen yhteenvedon muutamasta aihepiiristä.
Reetta jaksaa hyvin. Sehän on kaiken a ja o. Tavoite ja joka päivä ajankohtaista. Hyvin siinä mielessä, että olemme kotona ja moni asia on hallinnassa. Mitä muuta tähän hyvyyteen kuuluu, onkin aivan oma lukunsa. Krooninen käänteishyljintä tsekattiin ylimääräisellä polikäynnillä viime torstaina. Iho on pääsääntöisesti rauhoittunut, tosin tänään taas hiukan hilseilee. Maksa-arvot olivat hyvät, eli ei ainakaan kroonista sellaista ollut maksassa mitattavissa. Ihokin on väriltään vaalea, ihonvärinen. Mitä nyt silloin koko värikirjo lehahtaa kun neiti leikkaa kiinni, silloin on mitattavissa äidinhyljintää, arjenhyljintää, koulunhyljintää, lääkkeenhyljintää, ruuanhyljintää ja todellisuudenhyljintää. Silloin saisi kuvistakin raivonkirjavia vaikka mihin tutkimukseen. Eli keltaisuutta ei ole. Silmämunatkin ovat valkoiset, elleivät punastu raivosta ja valuta lientä. Painoa neiti tykitti 500 grammaa lisää viikossa, päätti näyttää että syö ja juo. Ei ole painonlasku ja ruokahaluttomuus kroonista käänteishyljintää. Mutta tämäkin vaatii panostusta ja jokapäiväisiä pinnistelyn ponnisteluja. Tarvitsemme toki sitä kroonistakin hyljintää, mutta kohtuudella. Eli itselle nämä ovat tärkeitä kapinamittareita, siitä että kantasolu touhuaa. Mutta jos jokin hyljinnän osa-alue äityy pahaksi, niin paha voi olla tosi paha. Vaikea vastus. Vaikea yhtälö. Me, jotka elämme tämän todellisuuden kanssa, osaamme sen häilyvän viivan hahmottaa. Ulkopuolisille sitä on ehkä himpun verran vaikeampi yrittää piirtää. Mutta pääasia on että itse on ajan hermoilla, yrittää olla vähemmän hermona ja luottavaisena. Selekesikö...
Viime viikkoiset labrat olivat hienot, Hb ensimmäisen kerran päälle 120. Jihaa, ne on kivoja amatöörin ymmärrettäviä mittareita. Huomisaamuinen polikäynti saatiin perua, koska homma näyttää kaikkinensa olevan hallinnassa. Mutta sain kehotuksen herkästi ottaa yhteyttä, mikäli jotain ilmenee. Toisaalta nyt hiukan jännitysmomenttia pitää yllä vesirokko. Reetallahan on vyöruusun estolääkitys meneillään. Vyöruusulla ja vesirokolla on sama virus taustalla. Eli kaiken järjen mukaan sen pitäisi estää myös vesirokko, mutta kun neidin immunologian perusteella mikään ei ole ihan varmaa. Miksikö taas vesirokosta jauhan. No kun Itsenäisyyspäivän aikaan meillä oli serkkutytöt yötä. Tyttölauma touhusi kylki kyljessä kaikkea kivaa. Kun serkku kotiutui löytyi ensimmäiset vesirokon näpyt, jotka sitten seuraavan vuorokauden aikana lisääntyivät. Eli herää kysymys, saiko Reetta tartunnan? Ööö, siihenpä vastausta odottelemme viikon loppuun mennessä, käsittääkseni itämisaika on parisen viikkoa. Sehän tietää sairaalakeikkaa, jos napsahtaa näpyille.
Tällä hetkellä Reetta ja Fanny tuohustavat ulkona grillin parissa. Sunnuntaina sieltä valmistui käristemakkaraa, nyt on vuorossa vaahtokarkkien paistaminen. Tulitikkuja kummallakin askillinen, jottei tarvitse sytyttäjästä päättää. Saa rääpiä molemmat. Sielläpä tuohustakoot. Annan vastuuta ja kokeilla, koska pitäähän lasten tuohustaminen oppia.
Joulupostit ja korttirumbat ylipäänsä on kaikin puolin hallinnassa, ollut jo kauan aikaa. Isäni sanoin "paimenkirjeeni" on savuttanut lähipiirin. Ennen suvussa oli (vanhapiika)täti, joka kirjoitti joulun aikaan "paimenkirjeen" vähän laajemmasta ja kristillisemmästä mittakaavasta koko suvun jaettavaksi. Minulla on tapana kirjoittaa kirje, koko perheen kuulumiset lyhyesti ja lähettää se joulukortin mukana. Tämä on oma traditioni lasten myötä, josta haluan pitää kiinni. Itse kullekin voisi tehdä hyvää kirjoittaa joulukirje, vaikkapa itselle, punnita mennyttä vuotta... Toki näin joulun alla itselle aiheuttaa kränää ja mielipahaa tietyt asiat, jotka mielestäni pitäisi kuulua meidän perheen perinteisiin. Nykyisen kulutushysterian aikakaudella ei kenellekään tekisi pahaa hiukan hiljentää, löysätä ja ajatella muitakin lähimmäisiä. Olisin niin halunnut edes jonkun lapsista laulelemaan kauneimpia joululauluja kirkkoon kanssani, ihan että pääsisi tunnelmaan kiinni, löytäisi joulun sanoman ja rauhoittumisen kautta oivaltelisi elämää... No lähtikö, eipä lähtenyt kukaan mukaan. Pahoitan aina siitä mieleni, joka joulu. Minun mielestäni omalta mukavuusalueeltaan eli sohvalta ja television äärestä voisi kerran vuodessa tunniksi poistua laulamaan joululauluja. Tuskin siitä haittaakaan olisi, varsinkin jos pitää laulamisesta. Lähin siis yksin ja huomasin äköttäväni penkissä tuntia liian aikaisin. Siellä se vasta puhallinorkesteri basuunojaan venytteli... Otin kaikessa hiljaisuudessa tunnin aikalisän ja menin paremmalla onnella takaisin. Sain laulaa. Joulurauhan saavuttaminen on suhteellista, mutta tavoiteltavissa...
Verna on innostunut meillä leipomaan. Eilen valmistui pipareita ja torttuja, muulloin piirakoita, muffineja ja muuta hyvää. Torttuja on saanutkin leipoa, sillä Reino yhden kilon verran niitä itsekseen maisteli. Vain yksi torttu jäi pöydälle, kun karvatassu ei siihen yltänyt. Kovin oli syyllisen näköinen koiruus, kun tajusi maistelleensa koko lautasellisen. Tollolla vuotaa ja siristää toinen silmä. Liekö poika taas tapellut, sillä turkkikin oli hiukan ryvettyneen näköinen. Ei se kipeältä vaikuta, syö hyvin, kehrää ja antaa hoitaa.
Sunnuntaina pakkasimme ateljeemme keittiöstä. Olemme joutessamme maalanneet muutaman viikon aikana tauluja. Tänä aamuna kävin ne yhden liikkeen seinälle ripustamassa. Meiltä pyydettiin niitä sinne, joten tottahan toki me moisesta innostuimme. Ties vaikka jonkun joulupaketista pulpahtaa meidän aikaansaannoksia. Toivottavasti ainakin osalle tauluista löytyisi hyvä koti... Jouluisia suklaitakin on tullut osteltua ja nyt näytti olevan jo paketit pahvinkeräyksessä. Todennäköisesti kaikki on jo syötykin. Eli olemme tasan aikataulussa, jopa edellä joulutohinoissa. Viime viikolla perjantaina turskautin kaikki jouluostokset kerralla, aika hyvä strategia. Samalla olen hoidellut vanhempieni jouluhankinnat, siihen meni vielä hiukan lauantaitakin, mutta tulipahan tehtyä. Lapsemme toivovat jouluruokana olevan vanhan ajan kinkkua, kermaperunoita ja pikkupizzoja. Niillä kuulemma pärjää, kunhan niitä on tarpeeksi. Kuulostaa aika rennolta ja helpolta. Vedämme siis ilman kyökkihysteriaa, rennolla fiiliksellä ja idioottivarmoilla syömisillä. Käsittääkseni olemme suurimman osan aikaa ihan omalla sakilla, joten pukukoodina olkoon pyjama ja villasukat. Enimmät joulusiivot, verhonvaihdot ja muut stailaukset olemme tehneet. Enää puuttuu viimeistely, sikäli mikäli sellaista termiä suurperheessä voi käyttää, tämä huusholli on elämistä varten. Tunnelmaan yritämme virittäytyä ja sopeutua. Sillä hankimme valkoisen ison kulmasohvan olkkariin. Järkevää joo! Luovuimme entisestä pienemmästä sohvasta ja nojatuoleista (saa ostaa pois, ovat käyttökelpoisia ja halpoja!!!) Mehän olemme tunnetusti kauhean sopuisia, joten toiveissa on jatkossa sopia yhdelle sohvalle koko seesteinen lauma. Paas kattoo, milloin se päivä koittaa. Siinäpäs riittääkin jännitettävää ja sopeutumista. Muutama viikko sitten kuvailin pääni olevan kuin betonia täynnä. Kait sitä olikin, sillä minua huippasi aika lahjakkaasti. Kovimman kolauksen itsetuntoni ja kroppani sai itsenäisyyspäivänä, kun putosin katonrajasta. Nupistani lähti kait taju, loppui nähtävästi tajunnanvirrat ja tulin alas niin että rytisi. Siinä lähti läskineen kaikkineen myös verhot, tangot seinistä, kaatui nojatuolit ja paukkui paikat. Nuoleskelin niitä "haavoja" muutaman päivän, sillä yllättävän moneen paikaan sattui. Toki sitä seurasi myös lievä räkätauti, josko se siksi huippasi.
Onhan sanonta, että ei se kauas omena puusta tipahda. Eli minä olin se omena. Viime keskiviikkona sain puhelun äidiltä, että hän oli kaatunut pihalle. Lentäen menimme Pasin kanssa katsomaan tilannetta ja päädyimme ambulanssin kyytiin. Vanhempani asuvat siis maalla ja ovat enemmän ja vähemmän "jalattomia" molemmat, vaihtelevasti. Isäni siinä sitten pihaa kumisaappaissa liukastellen hiekoitti, länkkäsi omaa jalkaansa ja samalla itselleen kuulemma hautajaisvirttä hoilasi. Ei meinannut äidillä huumori oikein riittää, kun lähes makuullaan jäisellä pihalla ambulanssia odotti ja puoliso noinkin lohdullista laulaa luikutti... Voiko tuossa tilanteessa enää muuta kuin nauraa, nauroimme jo kaikki tilanteen koomisuutta. Jälleen tuli todistettua myös vanhan kansan kumppariteoria, että mitä liukkaampaa, sitä enemmän kumpparikeli... Huomasin myös omena-yhteyden isääni, sillä kieroutunut huumori puskee siltä puolelta aika tehokkaasti. Ambulanssissa tsekkasin mitä itselläni oli päällä, onneksi yöpaidan olin jo vaihtanut, mutta muuten olin kyllä sängystä reväistyn näköinen. Siinähän se päivä menikin, ensiavussa. Kun äiti oli röntgenissä kipaisin kotiin ja suihkuun, laittamaan hiukseni, sillä pian tarvitsin jo pestyt hiukset. Minulla hiukan nuo omat hommat tuon päivän osalta "pissasi", mutta selvisimme organisoimalla. Reetta otti puolestaan papan hoidettavakseen ja minä olin äidin kanssa sairaalassa. Minun piti silloin aamupäivästä itselleni tunikaa olla ostamassa, sillä tarvitsin sen kolmeen mennessä. No enpä ehtinyt ostaa, onneksi systeriltä sain mekon lennosta lainaan, joten sulloin itseni siihen. Miksikö mekko? No kun meidän perhe voitti sellaisen perhevalokuvauksen studiossa ja vieläpä Oulussa. Osallistuin muiden tietämättä siihen arvontaan, ajattelin että sellaista tuskin omalla kukkarolla tulee koskaan harrastettua. Siis ajattelin sen olevan kiva, yhteenkuuluvuutta lisäävä, voimakuva, hauska ja ikimuistoinen kokemus. Kun kuulin voitosta huomasinkin olevani ajatusteni kanssa aika yksin. Porukka ei ihan lähtenyt hehkutukseeni mukaan. Muutama soraääni kajahti. Niin me kuitenkin nypytettiin lauma vauhdilla "kauhian nätyksi" ja ajoimme kellon kanssa kilpaa poseeraamaan Ouluun saakka studioon. Jälleen tajusin, että olen laiminlyönyt oman vaatekaappini useamman vuoden ajan, ihan ei kuvaukseen sopivaa retkua löydy. Kaikki alkaa olla enemmän ja vähemmän kauhtunutta. Siksi siis moinen tunikatarve ilmeni. Tuona päivänä tajusin jälleen tukiverkoston tärkeyden. Kuinka hyvä on, kun koko lauma asumme samoilla kulmilla, voimme nakata "viestikapulaa" vuorotellen toinen toisillemme ja auttaa vanhempiamme tarvittaessa. Kuinka yksin ovat ne jotka ovat oikeasti yksin. Vanhukset, joilla ei ole läheisiä tai lapset asuvat kaukana. Mietin myös mitä on olla ainoa lapsi, jos ei ole sisaruksia joiden kanssa jakaa aihepiirin kaikkia lieveilmiöitä. Toki meidän omassakin kolmessa vuodessa ja jo ennen sitäkin lasten ollessa pieniä turvaverkon tärkeys on tullut testattua moneen otteeseen.
Olen kuullut sanottavan, että vanhempien kuuluisi ottaa laatuaikaa keskenään, mennä vaikka kahdestaan syömään. Toteutuuko tämä meidän huushollissa, saahan siitä haaveilla. Ukkokulta on kuulemma jo kesällä lapsille "uhkaillut" että vie minut syömään ravintolaan. Kuulin moisesta uhkailusta parisen viikkoa sitten. No eipä taida tänä vuonna toteutua... Niin missähän minun kärsivällisyyttäni jalostetaan? Tässäkin asiassa. Paitsi, että ajattelin hiukan oikaista ja otan miehen mukaan omaishoitajien jouluruokaluun. Siinäpäs saa laatuaikaa vaimon kanssa;-) Ruokailu on tänään viideltä. Taas pitäisi jostakin joku siistimpi retku päälle löytää, argh, en hallitse tällaista protokollaa. Viihdyn niin retkuissa, villasuksissa ja tukka sekaisin. Mutta saapahan miespolo laatuaikaa vaimon kanssa, kerkesinpäs ensin. Mistähän johtuu, ettei tuokaan aiheuttanut ilonkiljahduksia, lähinnä tuskainen parahdus.
Sitten aihepiiri, joka tasan tarkkaan aiheuttaa paheksuntaa, tuomitsevia ajatuksia ja halveksuntaa... Ihan vapaasti. Siis minä, itsekkyyteni, syntiset paheeni ja minun laatuaikani. Ukkokulta oli minulle kaverit järkännyt, jotta lähtisin kiristäviä piuhoituksiani tuulettamaan. Lähdin lauantaina tanssimaan, laulamaan karaokea ja höpöttämään akkaporukalla. Illasta tuli ihan uudenlainen ja hauska. Ajelin siis aamulla pääkallokelillä kotiin hyvillä mielin ja rentona. Teki niin hyvää. Minua puraisi ihan uudenlainen tanssikipinä ja sen seurauksena olen ilmoittautunut yksin paritanssikurssille. Onko siinä muka jokin ristiriita..? Tai en tavallaan yksin, vaan systerin kanssa oppiaksemme enemmän. Kuulemma "parinvaihto" kuuluu kurssiopetukseen, eli sinne voi mennä ilman pariakin. En saanut omaani innostumaan, vaikka saippuakursseille Pasi jo suostui. Vetämäni karaokebiisi oli Rintintin ja tanssilattialla jalalla laitoin hilipatihippaa... Nyt olen istunut tarpeeksi koneella, tytöillä on kovasti asioita jaettavana ja hiukset on jälleen laittamatta. Eli kalakatan ramppaa, jotta ehdin sinne ruokailuun ajoissa ja saan laumani kotona ruokittua ennen sitä. Eli siinäpä muutama liikkuva palanen viimeisestä parista viikosta, paljon on päässä käsiteltäviä asioita muitakin, mutta en niitä nyt tässä jauha. Eli turha pelätä, että kaiken tänne eetteriin naputtelisin. E'hei, turha pelätä. Mutta rentouttavan lupsakoita joulutohinoita jokaiselle, ota niistä nautinto irti, älä tee veren maku suussa ja suorittaen, vaan ilon kautta! Laita vaikka jalalla koreasti ja laula sellaista mikä eniten laulattaa;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti