AAMUNHYSSY

Olipas kiva nousta hiljaisessa aamunhyssyssä ylös, silleen itsekseen. Itsekkäästi, lähes yksin, kun elukatkin vain venyttelivät ja muuttivat nukkumapaikkojaan. Minä niin tarvitsen ja kaipaan näitä ikiomia aamunhyssyjä. Mikä tärkeää taas tässä aamussa on tajuta, on se, että aamunhyssy on luonnollinen, luonteva ja ominta minuutta. Siis koen olevani tässäkin hyssyssä voittaja. Hah! Itsekäs minä nostaa päätään, hah, taas. Ja kaikesta huolimatta luukutan sitä myös muille, ärsyttää taatusti, mutta luukutan kuitenkin. Samalla voisin jälleen kerran kuvailla aamua, jonka ikkunasta näen. Aamunhyssy on pilvinen, kostea. Sadepisarat tipahtelevat lehdistä, puiden oksista, köynnösruusuista. Aurinkoa ei suoranaisesti näy, mutta on se siellä jossain pilvien takana, koska aamu kirkastuu ja valmiimmaksi muuttuu tunti tunnilta. Luonto on muuttanut väritystään, kypsynyt viimeisen viikonkin aikana. Okra, ruskean ja keltaisen syvemmät värit vallitsevat ja hallitsevat näitä lakeuksia. Illalla ajelin tuplien ja Fannyn kanssa, sitä yhdessä mietimme, katselimme. Kävimme itsekkäästi Kalajoella syömässä, ihan vain kesän ja kesäloman loppumisen kunniaksi. Tessa ja Pasi eivät lähteneet, mutta meillä muilla oli kiva ja oli herkullinen reissu.

   Aamuneljä, loistava ajankohta itsekkäälle aamunhyssylle. Reetta minut tavallaan herätti, käytin aamupissalla, neiti jatkoi uniaan, mutta minä tunsin olevani valmis tähän päivään. Pirteänä, ajatuksia ja ideoita pursuavana, tursuavana itsenäni. Äärimmäisen rasittavana, hyväntuulisena, levänneenä virtapiirisätkynä. Olen yrittänyt olla hiljaa, ettei muut ärsyynny aamunhyssystäni. Olen tarkistanut yhden tekstin, viilannut ja avannut, kelannut tätä elämäämme, jopa koko historiaamme. Kaikista kokemuksista ja nykyisestä tilanteestakin huolimatta tunnen olevani voittaja, moni asia on enemmän hyvin kuin huonosti. Ainakin Reetan asioita ja nykytilannetta puntaroidessa. Varmaan aivan sekopäinen ja sairas ajatuskuvio, ulkopuolisen mielestä, mutta antakaa minun pitää tämä visio, sillä minähän pyörin tässä omassa pienilmastossani. Omassa hyssyssäni hyssyttelen.
   Eilinen oli varsinainen organisaation ja puhelinrumban päivä. Sen seitsemää eri asiaa ja aihepiiriä, hoidettavaa asiaa. Eikä vähiten siksi, että Reetta aloittaa koulunsa. Huh, huh! Moni asia on ennallaan, tuttuakin, mutta nyt on uudet haasteet ja uusi koulu. Uudet ihmiset pyörittämässä, ottamassa koppia, ja ennen kaikkea aivan uudenlaista koppia. Elämäämme on jälleen tulossa uusia ihmisiä, joiden kanssa Reetta aloittaa uuden aikajanan, vaiheen, elämässään. Paljon ja isoja muutoksia, toivottavasti positiivisia sellaisia. Illalla kun ajelimme yläkoulun ohi, näimme parakkiluokassa rampin, tuliterän ja eilen rakennetun. Sen näkeminen läikähti hyvällä tavalla, lapseni puolesta. Luokanvalvojan luokkaan on Reettaa varten rakennettu ramppi, jotta neiti pääsee esteettömästi hyrräämään muiden mukana. Asia, jota itse en edes ollut tajunnut ajatella tai kysyä. Miksikö parakki, no kun tämä meidän yläkoulumme on niin iso, että menee tavallaan yli ja sitten on kaikenlaisia sisäilmaongelmiakin, niin näitä niin sanottuja väliaikaisia parakkiluokkia on pitkin pihoja. Myös alakouluilla ja päiväkodeissa moisia tila- ja luokkaongelmia ratkomassa. Taitaa olla osa myös kaupungin virastoista moisiin kontteihin rakennettu. Tarkemmin kun ajattelen on niitä Oulussakin. Sen kuulee aina kävellessä, askeleet ovat ontolla pohjalla, huonejärjestykset tietynlaisia, vaikka kuinka olisi hyvinkin naamioituja versioita. Kivoja ne ovat, ei siinä mitään, ajavat asiansa, ovat tavallaan sellaisia ajattomia ja nostalgisiakin siirrettäviä koppiratkaisuja. Silmää hivelevän kauniita myös, sinisävyisiä kantikkaita laatikoita, riveinä, jonoina, pihoille lykättyinä. Noh, ei ne nyt niin kauniita oikeasti minunkaan mielestä ole, mutta sisältä hauskoja. Varmaan tästäkin ollaan sen kymmentä mieltä, mutta ne ratkovat tiettyjä olemassa olevia ongelmia, hyvä niin.
   Aamunhyssyyni kuului pari isoa pöllökupillista kahvia. Muutoinpa en juurikaan kahvia kaipaa, aamuni sillä käynnistyvät. Kello on nyt seitsemän, kovin on vielä hiljaista. Eilen aamulla aloin kahdeksan pintaan huutelemaan, että on kouluaamuharjoitus, tähän aikaan pitää olla jo koulumatkalla. Natisevia sänkyjä ja tuhinaa, siinäpä se harjoitus, käänsivät vain kylkeään. Höh! Huomenna se oikeasti alkaa, uskon, että sen verran jännittää, että pääsevät ylös jo aamunhyssyssä. Uutta on myös lukio, jonka Tessa aloittaa. Kirjatilauksia ja nettikursseja. Kursseja, joita ei sitten voikaan ladata, kirjoja joita ei sitten saakaan... Onhan taas opettelun paikka. Höh taas. Onneksi tytöt itse handlaavat omat kouluasiansa hyvin, peesaan vain sivusta. Reetan kohdalla pitää sorvissa olla itsekin mukana aika napakasti, lähinnä näissä taustahommissa. Kuinka ja kuka hoitaa koulukyyditykset, kuinka avustajan kanssa, sopimukset, lukujärjestys, opetussuunnitelmat, aikataulut, kalenterit, terapiat, kuntoutukset, kotikoulut mahdollisesti, byrokratia, lappusulkeiset, inhimillisyys, jaksaminen, sairaalakeikat, poissaolot jne... Kuka, mitä, missä, kuinka, milloin, miksi ja häh! Monia uusia puhelinnumeroita, uusia yhteyshenkilöitä. Sama pätee myös Oulun ja sairaalan suunnalle. Uudet osastot, osaajat, henkilöt, tavat ja kommervenkit. Onhan tässä sopeutuminen, varmaan vastapuolillakin... Ja itse yritän pitää näitä piuhoja käsissäni, vastata puheluihin, antaa vastauksia tai hakea vastauksia. Kysyä ja osata ennakoida, selvittää ja jouhevoittaa asioita, ajatella valmiiksi. Olla muka monena. Odottaa yhä kärsivällisesti soittopyyntöihin vastaamisia, jotta osaisin lyödä lukkoon asioita, joita minulta tivataan ja vaaditaan. Kärsivällisyys, mitä sille tapahtuu, venyykö se jalostuuko se vai napsahteleeko se ihan totaalisesti. Ken tietää.
   Aamunhyssyssä soi herätyskellot, tytöillä on omat heräämisharjoitukset menossa. Treenaavat koulua varten, hyvä vain. Ovat aikaistaneet myös iltarutiineja ja nukkumaanmenoaikojaan. Reetta turhautuu kotona tosissaan, ymmärrän lastani. Olen käynyt pieniä, muutaman kilometrin lenkkejä. Vaihteeksi on ollut taas sellaisia äkkisadekuuroja ja todella märkää vettä. Lauantainakin lähdimme auringonpaisteessa kävelylle, ajatuksena kylille mennä pyörimään. Onneksi palasimme takaisin, vaihdoimme autoon ja sitten sitä vettä rysähti ja kunnolla. Olemme autoilleet ja liikkuneet paljon, poistuneet tästä huushollista, pistäneet maisemat vaihtumaan. Eilen luin ääneen Reetallekin epiksriisiä viimeisimmästä osaston tutkimuksista ja lääkäreiden kommenteista viime keskiviikolta. Hymy, ilo ja tyytyväisyys loisti kasvoilta. Moni asia on tietyistä vinkkelistä mitattuna ja katsottuna hyvin ja lääkelista olematon. Pamolia kolme kertaa päivässä tarvittaessa selkä- ja lihaskipuihin. Siis vain yhtä lääkettä tarvittaessa, huikeaa. Sillä joulukuussa lääkelistan pituus oli liki kaksi A4:sta. Olen vähentänyt korvikkeen, valmisruuan määrää yhteen kertaan päivässä, sellaiseen 250 ml:aan vuorokaudessa. Muuten mennään kotiruualla. Uutena olen ottanut "leipäpaistin", kuituja tuomaan. Suoranaista ruisleipää en pahemmin ole uskaltanut suuhun antaa, ettei vedä henkeensä. Sain systeriltä loistavan vinkin "leipäpaistin" tekemisestä, tuttu juttu, jota en ollut osannut itse ajatella ja soveltaa. Olen tehnyt sitä ruisleivästä lihaliemeen keittämällä, sitten lämpimään seokseen lisäksi voinokare ja vaikka jotain tahnaa. Nyt käytin mätitahnaa ja neiti tykkäsi kovasti. Napakan suolaista ja samalla tuttua rukiista, lämmintä ruokaa. Eilen puolestaan liotin ruissipsejä vedessä, ajoin soseeksi ja lisäsin piimään. Tämä oli niin juoksevassa muodossa, että menee ihan hyvin pegnapinkin kautta. Tytöt tekivät eilen tonnikalapastaa, sekin upposi loistavasti, oikein syömällä. Tein alkuviikosta kasvissosekeittoa, se oli myös niin juoksevassa muodossa, että saimme osan tiputettua letkun kautta. Emme ole painostaneet suun kautta kokonaan syömiseen, koska välillä yökkäyttää ja tekee tiukkaa. Mieluummin hyviä makunautintoja ja kiinteää kunnolla suun kautta, suurimmat nestemäärät ja vähemmän hyvän makuiset sörsselit suosiolla letkun kautta. Pakolla ja pakottamalla emme voita mitään, onneksi on olemassa tuo ruokintareitti vatsan läpi. Keväällä joku ohjeisti, että vuorokauden nestemäärä pitäisi olla 1500 ml. Pidämme siis tarkkaa nestepäiväkirjaa, joten yritimme oikeasti pumpata määrätyn määrän joka päivä. Lukuisia kertoja Reetta sitten yökkäili, ihmekös tuo jos oli täyteen pumpattu lientä ja me häntä höykkyytimme, nostelimme, potatimme, kantelimme jne. Nyt olemme kokonaisnestemäärää vähentäneet, samalla on yökkäilyt vähentyneet, lähes loppuneet. Ravitsemusterapeutin kanssa juttelin aiheesta, oikein olemme ajatelleet ja toimineet. Handlaamme asian kyllä. Tällä hetkellä vuorokauden nestemäärä on noin 1200 ml, se vaikuttaa passelilta, toki sekin on vain suuntaa antava. Nesteitähän saa myös ruuasta, emme todellakaan tuijota liian tarkkaan ja vaihtelua on tilanteiden mukaan, helteillä enemmän ja kulutuksen mukaan.

   Nyt se aamuaurinko voitti, oikoo säteitä suoraan silmiini koivujen lävitse. Vihreän ja keltaisen lukuisat eri sävyt saavat lämpimän tujauksen, valon hohteen. Taivas selkenee huomattavasti, aamuiset pisarat ja kasteet kuivuvat, katoavat kastehelmi kerrallaan. Kello lähentelee kahdeksaa, neljä suhteellisen kivaa aamunhyssyn tuntia jo takana. Ajatuksena on keittää tälle päivää vihreää voimakeittoa, pakasteherneitä ja pinaattia, loraus mielikuvitusta... Paas  kattoo maistuuko. Kalenterissa on muutama merkintä tällekin päivää. Nyt paistan herkkusieniaamukokkelimunakkaan ja aloitan äänekkäämmän rampan kalakatuksen, nyt olen hyssytellyt tarpeeksi aamunhyssyssäni. Reetakin nousi ja aamuinen hymy nousi myös silmiin saakka. Hyvää hymyilevää ja aurinkoista aamua sinullekin.