HOO MOILASENA

H. Moilanen on hiukan pihalla, kuin keppiukko. H. Moilanen ei oikein uskalla hengittää, ilma on vielä hiukan sakeaa. H. Moilanen on kuin päähän lyöty, kepillä kalautettu, huippasee ja hiukan pökerryttää. Välillä H. Moilanen huomaa ottavansa tukea, nipistelevänsä itseään ja olevansa epäuskoinen.
   H. Moilasta kuvottaa, olo on kuin kroonisessa krapulassa, ilman viinaksia. Yrjö pyörii kurkussa, nielettää ja kuvottaa taas. Samaan aikaan käsistä katoaa pito, nupista tasapaino. Kun H. Moilanen selaa kalenteria hän hämmästyy aikarattaan hyrränneen kauas lähtöpisteestään, tajuamatta. H. Moilanen on ollut säkkiin suljettu ja kriisin kourissa, itsensä unohtaneena vuosikaudet.
   H. Moilanen katsoo peiliin ja säpsähtää. Kovin on mies muuttunut, mutta jotain tuttua sentään silmistä löytyy. Tosin katse on vakava, vahva ja kertoo paljon. Sänki on harmaata, hiusraja noussut. Sekin mikä päästä puskee, on harmaata, harventunutta. Ryhti on painunut kasaan, selvästi näyttää mies lyhenneen. Kuin painettu kasaan olisi. Niin, säkissä ollessaan kasassahan sitä, ajattelee H. Moilanen. Harvoin kuluneina vuosina sai itseään oikaistua. Välillä parasta oli kiertyä ja vääntäytyä pienen pienelle käppyrälleen, kuin lapsena konsanaan. Olla huomaamatta, kärsiä ja lusia ajanjakso kerrallaan.
   H. Moilanen tuli kaapatuksi, siepatuksi, säkitetyksi ja panttivangiksi otetuksi täysin yllättäen. Useita vuosia sitten. Vaikka kuinka H. Moilanen yritti lusia mallikkaasti, totella ja olla nöyränä, niin vankeus sen kun jatkui. Säkkiaika piteni. H. Moilanen sai törmätä lukuisiin kohtalontovereihin. Osa heistä vapautettiin ja osalla jatkuu säkkielämä yhä.
   Vuosien mittaan H. Moilanen oppi luottamaan vaistoihinsa, näkemään valon sen paksun säkkikankaankin läpi. Hän oppi hengittämään säästellen, keskittyneesti, sen mitä säkin läpi kykeni. H. Moilanen kykeni säkkielämään, koska hän päätti selvitä siitä voittajana, vaikka kuinka välillä ilma loppui. H. Moilasta kidutettiin hakemalla yhä vahvempia säkkikankaita ja menetelmiä. Onneksi H. Moilasella oli vilkas mielikuvitus, jolla hän itseään viihdytti ja päiviään lusi. Samalla hän kirjoitti mieleensä, sieluunsa, ihonsa alle omaa elämäntarinaansa. Painoi muistiinsa selkeitä yksityiskohtia, mielikuvia, tuoksuja, tunnelmia, ilmeitä ja imi voimaa pienistäkin valon rippeistä. Välillä H. Moilasesta tuntui, että hän oli tavallaan sivustaseuraaja omalle elämälleen.........................................


  Sepä Hoo Moilasesta, se putkahti tuossa kanafileitä paistellessa pyörimään jalkoihin. Joten kerroin hiukan hänestä, mutta älä säikähdä Hoo Moilanen on ihan hyvä tyyppi, traumoistaan huolimatta. Yrittää opetella sivistyksen tavoille.


   Sukilla vai ilman? Siinäpä vasta kysymys koulupukukoodia pähkätessä. Mehän tunnetusti vedämme koko akkalauma luomuina ja paljain varpain keväästä syksyyn. Ja kun ilmat ovat vielä kesäilmoja hiponeet on jotenkin outoa vetää uniformua niskaan, peittää kesävarpaat ja lisätä vaatteita puolella. Ainakin meistä, osa kuuluu kulkevan jo ihan täysi pitkissä farkuissa, paksuissa huppareissa ja pitkähihaisissa. Eikös se ole aika kuuma olla silleen, luulisin? Ajattelisin?
   Eilen mietin, että toisaalta olisi helppoa jos olisi koulupuvut niin ei olisi vaihtoehtoja. Se asia olisi valmiiksi ratkaistu. Mietitty. Tuskin poikalapsiperheissä moinen päänvaivaa pahemmin tuottaa, mutta kuvitella voit mitä se on neljän stailaavan tytön kanssa. Toki itsehän olen tähän syyllinen, olemme kesän mittaan hankkineet kivoja, uusia ja ennen kaikkea värikkäitä vaatteita kouluakin silmällä pitäen. Väriä sitä olla pittää! Onneksi tytöt viihtyvät iloisissa ja värikkäissä vaatteissa.
   Paniikkia pukkasi Reetalla parina iltana ennen nukahtamista. Mutta onneksi uni voitti kesken panikoinnin. Niin ja hyvästä asiasta johtuvaa paniikkiahan tuo, hieno uusi asia, joka jännittää. Siis oikeaan kouluun ja pulpettiin pääseminen, sitä on odotettu. Niin kauan, neljä vuotta, järkyttävän pitkä aika. Ekaluokalla reilun kuukauden on neitimme pulpetissa istunut. Sen jälkeen on koulunsa makuultaan, sairaalasängyssä, omassa huoneessa, taksin takapenkillä, lentokoneessa, keittiössä, takapihalla, sairaalan käytävällä käynyt. No oppinut on siinäkin ja pysynyt luokkansa ja tuplasiskonsa tahdissa. Onhan se mullistava loikkaus päästä aloittamaan koulu muiden kanssa samaan aikaan ja heti viidennen luokan alusta. Semmoinen odotettu, kaivattu pitkä loikkaus. Itse vain niin hartaasti toivoo, että tämä normaaliuden mittari olisi Reetalle pysyvää, eikä hänen asioitaan enää sekoittaisi sairaus. Reetta saisi viimeinkin normalisoitua ja palata ikätasoisekseen lapseksi jälleen. Minusta se olisi vähintäänkin kohtuulinen toive...
   Koulua käydään siis yhä vajailla päivillä, sovitellen hoitojen ja keikkojen mukaan. Tilanteen kulloinkin huomioiden. Aikaa pelaten, eläen ja viikko kerrallaan parempaa toivoen... Kukaan ei voi sanoa mikä on tilanne syyskuussa saati vielä vähemmän joulukuussa. Siinä mielessä itsekin on palikalla kalautettu, kun tämä kouluun pääseminen tuli hiukan puskasta kesän tilanteeseen peilattuna. Itsekin pelaa aikaa, yrittää olla liikaa suunnittelematta, koska pohja on niin monta kertaa vedetty alta. En enää tiedä mikä on se fakta mihin pitäisi uskoa ja luotaa. Ja uskallanko luottaa kunnolla, ettei tule isku takaraivoon, potku polvitaipeisiin, puukko selkään... Mitä niitä nyt on noita konsteja  joilla saadaan ihminen kontalleen, onhan noita. Muutaman olen jo ottanut vastaan ja yhä aristaa. Koko ajan pitää pälyillä, olla varuillaan, ettei kukaan hiippaile liian hiljaa ja liian lähellä.
   Toisaalta nyt olen ajatellut noina muutamina tunteina päivässä käyttää ajan hyödykseni. Minulla ei ole aikomustakaan ryhtyä herttaisemmaksi kotiäidiksi ja palvella enempää laumaani. Ei todella, aion käyttää ajan kirjoittamiseen ja latautumiseen. Asioihin, joita tarvitsen ja jotka pitävät minut pinnalla. Olen lähtenyt myös lenkille koululaisten kanssa yhtä aikaa, sekin on omaa itsekästä aikaani.
   On myös muita lapsia ja uusia haasteita heilläkin. Kuinka Verna suhtautuu, kun onkin yht'äkkiä "kaksinkertaisena" koulussa, ja tämä toinen on tasan äänekkäämpi, tuleeko Verna kuulluksi. Kuinka kaveripiirit muuttuu, muuttuuko? Vuosi sitten Verna olisi halunnut jäädä myös kotikouluun, koska Reetan elämä oli kuulemma helpompaa ja oppi sen minkä toisetkin kolmessa-neljässä tunnissa viikossa. Nyt ei moinen asia enää silleen harmita, kun Reettakin on mukana. Saapahan oikeasti maistaa mitä se koulunkäynti on... Reetta on tottunut ajattelemaan kaiken ääneen, ottamaan taiteellisen tempperamenttisen aikalisän, jos jokin aihe on tökkinyt. Kuinkas nyt, luokassa on osattava olla hiljaa ja tehtävä vaikka kuinka tökkisi tai puskisi taidetta tulemaan. Fanny, meidän herkkiksemme, aloitti seiskan. Minulla on velvollisuus olla aistit herkkinä heidänkin suhteensa, kuulla, nähdä ja lukea rivien välitkin. Toki joutilaana ihmisenä kuulen liiankin hyvin, monen mielestä... Vuosi sitten Tessalla oli yllättävän rankkaa yläkouluun siirtyminen, siinä sai olla moneen kertaan äitinä. Onneksi tasapaino on löytynyt. Eikähän tämä meidän kesä henkisesti mikään kevein kesä lapsillekaan ole ollut. Vaikka olemme kuinka reissanneet, hakeneet elämyksiä ja touhottaneet. Pelko ja epävarmuus on tasan jättänyt heihinkin jälkensä. Samoin meihin vanhempiin, se on meihin tatuoitu, nahkaan hakattu. Mutta itsestä on tärkeää, että saimme vierivän kiven pidettyä liikenteessä koko kesän, ja jaksoimme uskoa ja toivoa koko ajan. Mutta eipähän siinä uskaltanut tai voinut pysähtyä, pian olisi sammaloitunut. Se oli meidän selviytymisstrategiamme, ja uskon että se kantaa myös hedelmää jatkossa, sillä se on meidän tapamme ja vahvuutemme. Enkä tosiaankaan voi sanoa, että se on ainoa oikea tapa, jokaisen on vain löydettävä se omansa. Oma tapa selvitä, jatkaa ja jaksaa.


   Saan kuulemma kohta aamupäiväkahviseuraa. Porukat ovat huolissaan, että pian uppoan ja lamaannun tänne yksinäisyyteen. Ei ole syytä olla huolissaan, onhan minulla noita kavereita.... Oikeita ihmisiä, eläimiä ja mielikuvituskavereita. H. Moilanenkin on ihan uusi tuttavuus, enkä ole kaikkia sen tarinoita vielä kuullut. Näen mahdollisuuksia vaikka ja mihin.
   Mielestäni en ole kriisissä, en turhakkeena, en totaalisen väsynyt. Ainakaan näiden kahden päivän perusteella. Olen jotenkin intona uudesta, mutta yritän jarrutella, etten olisi vauhtisokea. Yritän olla tyyni, elää päivän kerrallaan ja suunnata tulevaan niin ajatukset kuin tavoitteetkin. Mutta en uskalla sitoutua vielä mihinkään, en palata töihin, en luvata mitään, kun en itsekään tiedä mitään tulevasta. Katsotaan syksyn mittaan selkiytyykö elämämme, ajatuksemme tai tulevaisuutemme. Hieman tämä taas jalostaa tuota olematonta kärsivällisyyttäni, mutta yritän sopeutua. Samoin tukijaisten vuoksi en uskalla sitoutua tai katkaista mitään, koska niiden uudelleen käynnistäminen tarvittaessa ja selvittäminen haukkaa paljon aikaa, rahaa ja kärsivällisyyttä. Siihen eivät rahkeeni riitä, minulla on niin mitta täysi eri instansseja, todisteluja ja lappusulkeisia. Niihin olen niin, niin väsynyt.
   Hiljaisuutta, siitä en ole joutunut vielä kärsimään. Tai nauttimaan. Juuri tuplien lukkarit nähtyäni oma aikani näyttää entisestään kapenevan. Eli ei kannata kadehtia. Mutta olihan hienoa saada nähdä oikeat lukujärjestykset, joissa Reetallakin on oma paikkansa, ainakin osa-aikaisena oppilaana seuraavina kuukausina. Nyt lapsemme on jälleen jollakin tapaa yhteiskunnassa ja koulumaailmassa näkyvämmin määritelty. Odotan innolla, milloinkahan tuo tulisielumme nappaa ensimmäisen jälki-istunnon, sillä se saattaa olla aika todennäköistä. Jopa tavoiteltua ja kertoo lapsemme luonteesta, nuori, sitkeä ja kapinallinen. Eilen luonne kuohahti koulun jälkeen ja Reetta yritti näyttää minulle paikkani. Toisaalta raivostuttavaa, mutta niin odotettavissa. Ruoka ei ollut maistunut koulussa, väsytti, piti käyttäytyä ja kotona ei ollutkaan kaikki valmiina kuin manulle illallinen, vaan piti odottaa välipalan avulla iltaruokaa. Aamupalakin on saman suuntainen kuin muilla, enää en anna lapsen lääkkeisiin vedoten syödä aamulla kuudelta kanafilettä jne. On haettava koulurytmejä ja -tapoja, se kuuluu normaaliuteen, jota koko ajan opettelemme ja tavoittelemme. Huh, sanon minä ja voin tarvittaessa nauhoittaa epäileville normaaliuttamme... ;-) Mutta kaikkine lieveilmiöineen hienoa!


   Nyt kävi ovi. Olikohan H. Moilanen? Menen katsoon...