TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

JOULUSIKERMÄ

RASKASTA JOULUA

Olen ollut joskus muinoin kuuntelemassa kun hevarit vetävät letit viuhuen korkealta ja kovaa, raskaalla poljennalla, mutta niin herkästi joululauluja. Raskasta joulua, yllättävillä virityksillä. Ja millä äänillä, millä heittäytymisellä ja millä tunteella. Raskaasta teemasta huolimatta, välillä rankemman puoleisen yleisönkin herkistäen.

   Raskasta joulua koen myös itse, siis se tunteiden kirjo on laidasta laitaan, samalla herkistää, mutta joitakin asioita koen suunnattoman raskaasti. Samaan aikaan hiutaleet tulevat taivaalta raskaana vetenä, ei sen vettä pitänyt olla. Minulla oli selkeä visio Reetan menetyksen jälkeen ensimmäisestä joulusta. Sen piti olla kaunis, kuulas ja mielettömän kirkas tähtitaivaineen. Timanttikuuraa, tyyntä pakkasta, hohtavat valkoiset hanget ja pakkasen pauketta jalkojen alla. Joulun piti olla kaunis, hillityn hallittu ja ikimuistoisen herkkä. Sitten tämä raskassoutuinen sää antaa meille vettä, tuulta, loskaa, liukkautta, mustaa, jäätä ja sammuvia kynttilöitä. Miten minun pitäisi suhtautua, en halunnut tällaista. En myöskään halunnut lapselleni hautakumpua, halusin elävän lapsen! Olen siis ollut vihainen säälle, sillä jos Reetta piti pois ottaa ja meidän pois antaa, miksi joulun säänkin pitää olla noin raskas, onhan tämä raskasta muutenkin! Olen tiuskinut ja papattanut tuulenpuuskille, jotka sammuttavat kynttilät sitä mukaa kun ne saa sytytettyä. Haluan lapselleni kauniin, lämpimän valomeren haudalle, ja kuuluukin vain sammuvien kynttilöiden sihinä. Ei reilua. Kohdistan vihanpuuskani tuulenpuuskien lailla säälle, sillä eihän näitä vihaisia ikävän ja surun puuskia paljon muuten voi kohdistaa. Eilen illalla vettä tuli niin, että naama valui ja hiukset venyi. Siinä samalla kyyneleetkin roiskuivat ja sisälläni olevan raadellun sydämenkin raskaasti kastelivat. Tuntui raskaalta, kohtuuttomalta ja todelliselta. Moisen kuohunnan jälkeen laskeutui jälleen sisäinen rauha, joulurauha... 
   Raskasta on myös joulun ruokakulttuuri, vuorotellen makeaa ja suolaista, pitkillä kaavoilla ja ohimennen, hiukan vaan napsien ja taas uudelleen. Aina sama homma, mutta joulu on onneksi vain kerran vuodessa. Eilen aamulla olimme jo ennen joulurauhaa äidin luona. Laskin meitä olleen 28 ihmistä "aamupuurolla". Ihan hyvä saldo, perhejoulu. Pöydät notkuvat herkuista, vaikka teemana olikin joulupuuro, jokainen toi nyyttärimeiningillä jotain naposteltavaa. Minä kokeilin uutta, ja tietenkin ihan puoliksi hatusta tempaisten, tein kuperkeikauslohijuustokakun. Ihan kohtuulisen hyvä siitä tuli ja raskaskin, sillä tuorejuustoa ja kermaa oli ihan reippaasti. Jouluruoka on kuin rosolli, kaikkea sekaisin ja värikkäästi, siihen pläjäys kermaa päälle, avot.

HAUTAFIILIKSIÄ

Haudalla olen käynyt suhteellisen tiheään. Tiistaina kun menin sinne illalla, koin jotain ainutlaatuisen ihanaa ja lämmittävää. Oli siis pimeää ja hiljaista. Kun lähestyin Reetan kiveä ja kumpua, jokin liikahti. Kiven juurella, roikkuvan kynttilän läheisyydessä nukkui kissa. Olin polulla muutaman metrin päässä kivestä, pudotin kynttilät maahan ja polvistuin. Kissa tuli luokseni, kuin vanha tuttu, nousi jalkojani vasten ja puski poskiani. Tiikerijuovainen, niin ihana ja pehmeä. Siinä me puskimme toisiamme ja juttelin tietenkin ääneen. Yritin kaivaa kännykkää taskustani, jotta saisin ihanuuden kuvattua. Sainkin, vasta kun se oli jo menossa... Repliikkini olivat tätä luokkaa ja yksinpuhelua tietenkin: "Oletpa ihana, mistä sinä siihen tulit? Älä mene, tule takaisin, anna minun silittää sinua vielä. Tuletko syliin, olitko täällä kauankin. Voi miten ihana olet, kiva kun odotit minua ja annat puhutella. Käytkö täällä useinkin. Oliko siinä kynttilän juurella lämmintä. Reettakin tykkäsi kissoista, siksikö olet täällä. Tuletko tänne useinkin. Älä nyt vielä mene pois, odota, haluan sinusta kuvan. Oletpa ihana, kiitos kun tulit vastaan ja käyt täällä..." Ynnä muuta kissalässytystä ja kädet levällään perässä kyykkimistä. Olin niin kissan lumoissa, etten tajunnut saaneeni seuraa läheiselle haudalle. Tajusin siinä lopulta kesken kyykkimisen ja höpöttämiseni, että vierestä lähti nainen kiireellä. Miksiköhän... Varmaan ajatteli minun olevan sekon, todellakin, sillä puhuin ja lepertelin taukoamatta ja olin kissan lumoissa. Liekö tuo nainen minun epäillyt aaveiden kanssa juttelevan, tai muiden muille näkymättömien hautausmaiden asukkaiden. Kissan kohtaaminen oli ihana ja siitä jäi hauska muisto, lohduttavakin. Mieltäni on lämmittänyt myös ne lukuisat muut eläintenjäljet Reetan kummulla, koiran ja lintujen. Kuinka eläimet tietävätkin, että Reetta piti niistä...
   Äsken kävimme Pasin kanssa haudalla, kaikki kynttilät jotka päivällä sytytimme paloivat yhä. Onneksi ilma alkaa hiukan tyyntymään, nyt ei edes vettä taivaalta tullut. Hautausmaalla oli osittain valkoista ja haudoilla valtavasti kynttilöitä. Reettakin on saanut ison valomeren, muiltakin kuin perheeltä tuoduista kynttilöistä. Minulta on jopa lupaa kysytty kynttilän viemiselle, toki sinne saa viedä, ihana kuinka Reetta edelleenkin on ihmisten mielessä. Nyt pystyin käymään ilman vihan tunteita valomerta ihastelemassa, lapseni tulevan kesän kesäkukkia suunnittelemassa. Visiot ovat jo olemassa.

MIELIALAVILLASUKKIA

Eilen sain kahdet uudet villasukat. Ensimmäiset ovat jouluisen kodikkaat, syvää tummaa harmaata, punaisilla koristelluilla varsilla, joissa on poroja ja kuusia. Toiset puolestaan lyhyemmillä varsilla, petroolia, harmaata, valkoista, kivoja graafisia kuvioita ja mielenkiintoinen kantapää. Kummatkin ovat mieluisat. Minulla on monia erilaisia villasukkia, moniin eri tilanteisiin, ennen kaikkea eri mielialoihin. Minullahan sukat, siinä missä muutenkin vaatteet ja värit kertovat päivän fiiliksistä. Yksi ihminen tällä viikolla sanoikin, että olin joskus sanonut joistakin villasukista heti nähtyäni, että ne ovat minun näköiset. Se oli kuulemma jäänyt mieleen. Tunnistan kyllä omani hetkessä. Toki taas mietin, että millä ihmeellä muut sitten ratkaisunsa tekevät, vaikkapa noiden omien villasukkien suhteen, jos saavat vaikkapa valita itse. Samahan se on missä tahansa muissakin valitsemissani asioissa. Sitä en osaa selittää, se perustuu siihen tunteeseen joka puskee tulemaan, jostakin, syvältä. Minä vain tiedän, asiat kolahtaa, tuntuu omalta.
   Yhdet lemppari villasukat olen perinyt Reetalta. Olihan ne tytölle isot, mutta mieluiset, ne olivatkin minulle passelit. Ne ovat sellaiset iloisen kirjavat, jämälangoista kudotut. Valmiiksi käytetyn oloiset, hauskat, pehmeät, passelin ohuet ja iloiset. Ne ovat minulla usein öisin jalassa.

REETATTOMUUTTA
  
Tytöiltä sain mm. ihanan ruutuvihon, johon voin kirjoittaa, jota piti heti sivellä. Tyttöjenkin mielestä se oli minun näköiseni. Olen siis kaiketi todella helppo ihminen, kun moni tietää heti mistä tykkään ja mistä taas en. Mikä minuun kolahtaa. Samoin osaan tytöille hankkia asioita mielestäni todella, siis todella, todella, todella hyvin, sen mukaan mikä on kenenkin näköinen. Tänään on ollut ihana nähdä kuinka tyytyväisinä typyt hiihtelevät uusissa vaatteissaan. On uutta oloasua, aamutakkia, yöpukua ja käyttörytkyä. Erilaista, jokaisella omanlaistaan. On jotenkin kouriintuntuvan raadollista tajuta jossakin vaatekaupassa, että minun tarvitsee hankkia vain kolmelle, joskus olen joutunut palauttamaan jopa sen Reetallekin valitun asian takaisin paikoilleen. Onhan tämä Reetattomuus uutta ja opettelua, havahduttaa vaikka ja missä. Sitten nämä kuuluista tarjoukset, osta kolme, maksa kaksi. Nyt voin niitäkin hyödyntää, kerroin ja suhdeluku on oikea tarjoukselle. Sairasta ajattelua, mutta näihin törmään totutellessani Reetattomuuteen.
   Yhdessä paketissani oli sellainen mittarikynä, jännitteen mittaamiseen. Se oli lahja Pasilta, mittareiden mieheltä. Kun minun naisenaivoitukseni ei ole aina miehenaivoituksille ymmärrettävää, ihan siitä syystä kun meikäläisessä ei ole mittaristoa joka kertoisi mistä kiikkaa, mikä kohta nilikuttaa, mistä puristaa, mikä ottaa aivoon... Mikä mittari hohtaa punaisella ja miksi, niin kuin vaikka auton koelaudassa. Monta kertaa kone- ja autojutut Pasi ymmärtää ja hoitaa kuntoon hetkessä, koska sen mittarit osoittavat. Mutta kun yritän selittää, kertoa, avata asiaa, ei mene jakeluun, ei. Ei ymmärrä, ihan siitä syystä koska minussa ei ole mitään mittaria joka virhe- tai vikakoodin osoittaisi, tai kirjaa mistä löytyisi selitys kun hakee. Vaikkapa kireät leukaperät ja salamoivat katseet, selkeästi keltaisella, oranssilla ellei jo punaisella; syy, ei ole tullut kuulluksi tai asiat kaatuu päälle, korjaus; asiat tärkeysjärjestykseen, tilanne akuutti, ota selvää ja osallistu, hoida homma ennen kolmatta kehoitusta... Mittarilla selkeästi näyttäisi mitä yritän ajaa takaa. Paas kattoo selviääkö meikäläisen aivoitukset tuolla jännitekynälläkään mitattuna, tai mikä lie se vehje oikein olikaan...
   Tyttöjen paketeista on kuoriutunut paljon myös asioita tulevaisuutta varten, kuten astioita. Minusta on tärkeää alkaa rakentamaan omaa elämää, keräämään asioita, suunnittelemaan ja miettimään itsenäistä elämäänsä. Se kertoo heidän siipiensä kantokyvystä, uskon heidän nousevan siivilleen aika piankin. Yksi lennähti siivilleen toki aivan liian varhain ja suunnittelemattomasti, näin niin kuin perheen perspektiivistä, uskon siipien kuitenkin kantavan uudessakin ulottuvuudessa. Ainakaan minulla ei ole tarkoitus kasvattaa peräkammarin tyttöjä, joille tarjotaan kaikki valmiiksi, niin sanottu helppo elämä. Ehei, ja sen tietävät tytötkin, siihen he itsekin tähtäävät. Uskon heillä olevan valtavasti mahdollisuuksia ja roppakaupalla rohkeutta, on heillä sen verran elämänkokemusta ja perspektiiviä moniin ikätovereihinsa nähden. Sillä elämänjuna menee ja porskuttaa tulevaisuuden suunnitelmineen, Reetattomuudesta huolimatta, tyttömme eivät ole lamaantuneet.
   Olen siis pyörinyt, varsinkin Oulun kulutushysteriassa analysoimassa ihmisiä, miettimässä, havainnoimassa ja ihan kuluttamassakin useita kertoja. Viimeisin hysteriakeikka oli tällä viikolla keskiviikosta torstaihin. Kävi nimittäin niin, että minun kuuluisa kärsivällisyyteni ylikuormittui, nostin kytkintä. Sanoin palaavani vasta siivottuun kotiin, johon on joulurauha jo laskeutunut. En nimittäin voi sietää tyhjänpäiväistä natinaa, tappelua, inttämistä, kinastelua ja piippaamista turhista asioista, kun verrokkina on se, että olemme yhden lapsistamme menettäneet. Siinä taistelevat todellisuus ja epätodellisuus. Järki ja järjettömyys. Argh! Eikö murkut voi tajuta, kuinka moinen kuormittaa ja satuttaa, kun samaan aikaan itse itkee ja ikävöi yhtä menetettyä lasta. Ilmeisesti ei, vaikka onhan varmasti osasyy käytökseen se, että hekin ovat menettäneet siskonsa. Miten sitä murkku muutenkaan osaa ilmaista, kun keinoja ei vielä elämänkokemuksen kautta ole niin paljon kuin vanhemmilla ihmisillä, muuta kuin käytöksensä kautta. Oma väsy, ikävä ja uusi tilanne, puskee venttiileistä jollakin tavalla ulos, vaikkapa sitten toisilleen nakkelemalla sanoja tai sohvatyynyjä. Kaiketi se on surutyötä heidän kohdallaan. Olemmehan perheenä myös äärettömän paljon nykyisellään samassa tilassa, mikä myös kuormittaa, kaikkia, eniten minua tunnustan. Niinpä sitten keskiviikkona erehtyi yksi Oulun kummi ohikulkumatkallaan meillä käymään. Pakkasin hammasharjan, vaihtovaatteet ja yöpaidan käsilaukkuun, ja lähdin mukana Ouluun. Oli erilainen, hämmästyttävä ja hyvä keikka. Tapasin ihmisiä sovitusti ja ihan yllättäen. Loistavia keskusteluja ja ajatuksia, monista eri perspektiiveistä ja aiheista. Sain myös tunnin, kolmekymmentä minuuttia ja neljäkymmentäyksi sekuntia pitkän puhelun, pitkän ajan takaa olevalta ystävältä. Ihmiseltä, joka on ollut pitkään pois ja osittain saavuttamattomissa, soitti ja ystävyys oli yhä olemassa. Sitten toinen liki puolen tunnin puhelu. Ennen junan lähtöä vielä ruokaseurana yksi kummi ja mielenkiintoiset jutunaiheet. Moni asia tapahtui itsestään ja sattuman kautta, mutta sain tuosta reissusta paljon. Sain myös sitä hetkeksi herpaantunutta, osittain jo saavutettua,  joulurauhan tunnetta takaisin. Mikäs oli mamman tullessa siivottuun kotiin, jossa lauma hyvin käyttäytyviä lapsia ja elukoita odotti joulukuusen loisteessa ja ukkokulta tuli oikein junalle vastaan. Irtiotto kannatti, kaikille. Joulurauha laskeutui, ihan käsin kosketeltavasti... Samoin tämä Reetattomuus on käsin kosketeltavaa, sydäntä raastavaa, niin todellista, mutta edelleenkin suunnattoman herkkää ja kiitollista.

JOULUSIKERMÄN LOPPULAULU, KERTSI

Olen myös ajatellut lopettaa tämän blogin ja tänne postaamisen. Olen saanut ja saavuttanut sen mitä tavoittelin, monta monituista kertaa enemmänkin. Todella, todella, todella hämmentävän paljon enemmän. Tämä on ollut alkujaan ja lähtökohdiltaan Reetan tarina, taistelu, matkakertomus, pitkä, vivahteikas, hullu, älytön, kohtuuton, riemastuttava, moniulotteinen ja rajukin matka, kaikkine liveilmiöineen... Tämä on vienyt mukanaan, kannatellut myös, olen kirjoittanut niin kauan kuin on hyvältä ja oikealta tuntunut. Nyt alan olla tyhjä, tästä tarinasta ulos kirjoitettu, tyhjiin pumpattu, on aika nousta siivilleen tai paremminkin päästää irti. Monta monituista vuotta sitten yksi ystäväni kysyikin syytä kirjoittamiselleni, enkö osaa päästää syövästä irti. Olisin ollut niin suunnattoman monta kertaa valmis päästämään irti syövästä, mutta se perhana ei päästänyt irti meistä, siksi minäkin olen roikkunut siinä todellisuudessa ja syövässä näin pitkään. Mutta nyt, olen syövässä roikkumisesta, oman lapseni syöpätaistelusta vapaa. Vapautettu, lapsemme menetyksen kautta. Se saakelin syöpä otti voiton, myönnän, annan periksi ja hyväksyn. Mutta sai se meistä kunnon vastaan hangoittelevan taistelukaverin kuudeksi vuodeksi, ne vuodet ovat voitto meille, monillakin mittareilla.
   Kirjoittamisen palo minulla on yhä olemassa, olen myös oppinut paljon täällä ja muualla. Olen oppinut myös julkisuudesta ja avoimuudestani, vaikka mitään en pois vaihtaisi, aina on selkään puukottajia ja mollaajia. Kenties kateellisiakin, vaikka en jaksa ymmärtää miksi tätä tarinaa pitää kadehtia. Mutta päätin kirjoittaa asioista täältä sisältä päin, koska minulla oli siihen tarvittava hulluus, rohkeus ja kykykin, olen siitä heittäytymisestä ja avoimuudesta edelleenkin ylpeä. Olemme antaneet tarinalle kasvot, toivottavasti myös monelle on jokin asia matkan varrella auennut selkeämmin. Ainakin itse olen saanut runsaasti palautetta, sellaista rakentavaa, oivaltavaa ja kiitollista. Olen heittänyt itseni nettimaailman leijonanhäkkiin, jotta siitä olisi jollekin toiselle kenties hyötyä, ja on sitä hyötyä ollutkin. Olen nähnyt velvollisuudekseni kannustuksenkin myötä kertoa asioista, koska emme todellakaan ole ainoita, jota nämä asiat koskettavat. Koen olleeni äänitorvi monelle muullekin, kun omalla nimelläni ja pärställäni kerron asioista, en ole tehnyt siitä syystä että hinkuisin naamani eettereihin, ehen se on itselleni ällöttävää. Onneksi siis olen voinut tänne jäsennellä ja kelailla asioita, olen varmasti ollut lähipiirille vähemmän kuormittava ja olen saanut täältä ihan hyviä ystäviäkin. Kohtalontovereita monista eri vaiheista, kiitos rinnalla kulkijat.
   Sitten on olemassa luulo, että kaiken täällä kerron ja on yksi ainoa totuus minkä täällä postaan. Ehei, on paljon asioita, joita en täällä ole käsitellyt. Monta kertaa postaus on vain tietyn mittainen, monen mielestä jo liika pitkä, keskeneräisenäkin. On tärkeää että asiat herättävät mielipiteitä, ajatuksia, aivoituksia, eikä kanssani tarvitse kaikkien samaa mieltä ollakaan. Sitten on elämiä, jotka sivuavat läheltä meidän elämäämme, he ymmärtävät kyllä tekstejäni. Ei ole oikeaa ja väärää, minä pohojalaisena olen mustavalkoisen suorasanainen, en jaksa ympäripyöreää jahkaavaa mitään sanomatonta lepertelyä. Se on varmasti jopa loukannut ihmisiä, kun paukutan suoraan ja asiasta, en kiertele ja kaartele. Toki myös saman asian voi käsittää niin monella tavalla, osa käsittää sen aivan uudesta vinkkelistä, mitä en kuuna päivänä osannut kuvitella tai ajatella, enkä myös ymmärtääkään. Niin se on ollut sairaalassakin, lääkärit ovat kiitelleet suorasta puhumisesta ja asioiden käsittelystä, se on ollut meille tärkeää ja helpottanut elämäämme tämän todellisuuden kanssa. Saattaa olla, että olen siis loukannutkin, tahtomattani. Mutta ilman omaa tahtoa kenenkään ei ole tarvinnut näitä lukea, tuskin kukaan aivoituksiani on pakotettuna lukenut, tai voiko se olla jopa kidutusmenetelmä rangaistuslaitoksissa. "Joko istut kahden vuoden kakun tai luet yhden huuhaan kuukauden postaukset, kumman rangaistuksen valitset?"  Emme mekään tällaista elämää ja tällaisella lopputuloksella, lapsemme menettämisellä tahtoneet. Se vain annettiin meille kohdattavaksi ja elettäväksi.

   Miljoona kävijää, oli jokin aika sitten, taisi olla puolitoista vuotta sitten heitetty ajatus. Olisihan se numeraalinen saavutus. Siihen asti naputtelen, jotta miljoona menee rikki. No, lipsahti yli miljoonaan ja kahteensataantuhanteen, tuosta vain. Sellainen määrä on kävijöitä tähän mennessä ollut, onhan se älytöntä, tällaiselle peräkammarista naputtelevalle huuhaa mammalle. Jolle netissä roikkuminen on ihan uutta, jota en luullut koskaan tarvitsevani tai tekeväni, on tullut roikuttua ja se on myös paljon antanut. Näinä eristysvuosina, omaishoitajuus vuosina, netissä kirjoittaminen ja sen kautta asioiden hoitaminen, jopa ystävyyssuhteet ovat olleet ainoa keino hoitaa sosiaalista elämääkin. Vaikka luomuihmisistä pidänkin enemmän, haluan haistaa ja tuntea, kuulla, nähdä, aistia ihmisen. Kaikilla aisteilla, netti ja virtuaaliset ihmissuhteet ei koskaan tule korvaamaan aitoa.
   Eilen sain nimioivalluksen. Olen suunnitellut, että aloitan EHKÄ uuden blogin. Nimi on ollut hakusessa, tai siis hyvät ideat, oivallukset, nimet, keksinnöt on jo olleet jo jollakin tapaa käytössä. En asiaa ole aktiivisesti miettinyt, yrittänyt keksiä, olen vain odottanut että kyllä se tulee ja kolahtaa, tuntuu omalta. Olen heittänyt asian alitajunnan haudutuskattilaan. Eilen luin joululahjakirjaa ja sieltä se putkahti, nimi-idea. Se oli juuri sellainen, minkälaista olen maistellut ja mielessäni suunnitellut, purskutellut. Hiukan moniselitteisen kaheli ja ennalta aavistamaton, sellainen kuin minäkin. Hiukan ja paljon huuhaa. Latinasta peräisin tosin ja sai tyttöjen ilmeet hämmentyneiksi. Eli juuri sellaisiksi kysyvän ihmetteleviksi, miksi noin, miksi ei sitten sama suomeksi kun kerran olen todella kielitaidoton. Mutta sillä sanalla on monta mielikuvaa, mielipidettä valmiiksi jo olemassa. Se toisaalta kuvastaa kenties minuakin, tulevia asioita laajasti. Sen alle voi kerätä lukuisista eri aihepiireistä asioita, sitäkin olen miettinyt ja makustellut, aivojumpannut, se ei ole tarkkarajainen, niin kuin en minäkään, se ei tule olemaan ennalta-arvattava, siitä tulee juuri päinvastainen ennalta-arvaamaton. Ehkä, kenties, jää nähtäväksi, tai sitten vain sulkeudun. Onhan sekin vaihtoehto olemassa, onhan näitä vaihtoehtoja, kun pyörittelee. Otan aikalisän, erakoidun täysin, unohdan kirjoittamisen, tai palaan takaisin...Saattaa olla, että vielä postailen täällä, tai sitten en, kuka tietää, jos en minäkään.
   Joulusikermä alkaa olla purkitettu, sikermän osa-alueet koluttu, tunnelmista toisiin hypitty. Jäljellä on vielä kertosäe, voimakkaasta hiljaa hiipuen ja uuteen elämään nousten, kadoten, ikään kuin vapaaksi leijuen... Pitäkää huoli toisistanne, itsestänne ja luottakaa, että asioilla on tapana järjestyä, jollakin tavalla. Tähän mennessä;
ISO KIITOS!
   ISO KIITOS!
      ISO KIITOS!
         ISO KIITOOOOOOSSSSS!


12 kommenttia:

  1. Kiitos blogista ja kipeän matkanne jakamisesta. Meidän matkamme jatkuu.... saan vielä pitää tyttäreni luonani, toivottavasti aina. En luovuta, en jätä kiveäkään kääntämättä, mikäli se on minusta kiinni. Voimia sinulle ja koko perheelle. Reetta elää aina sydämessänne. Suvi ♡

    VastaaPoista
  2. Kiitos blogista. Reetan hauta oli niin kaunis, kivi oli upea, eilen kävimme siinä.

    VastaaPoista
  3. Kiitos tarinanne jakamisesta. Olet Tiina taitava sanoittaja.
    Muistot urheasta tyttärestänne säilyvät ikuisesti, hänen elämänsä puhutteli monia.
    Toivon teille kaikkea hyvää.
    -Lissu

    VastaaPoista
  4. Kiitos tarinanne jakamisesta! Osaat kertoa niin hyvin iloista kuin suruistakin! ❤

    Ps. Vinkkaa uutta blogiasi tänne jos joskus alkaa näppäilyttämään! Lukijoita varmasti olisi! ��

    VastaaPoista
  5. Olen lukenut blogiasi täällä naapurikunnan puolella alusta asti...Niin monta kertaa olen itkenyt ja niin monta kertaa olen nauranut lukiessani. Olet yksi taitavimmista kirjoittajista, joita tiedän... ja yksi rohkeimmista äideistä. Jos minusta joskus äiti-ihminen tulee, niin toivon olevani kuten sinä! Hullu, hassu, rohkea ja rakastava! Kaikkea ihanaa sinulle Tiina ja perheellesi!

    VastaaPoista
  6. Kiitos! Virtuaalinen vertaistukeni vuosien ajan....!
    T: syöpälapsen isoäiti

    VastaaPoista
  7. Kiitos, kun olet jaksanut kirjoittaa tätä koskettavaa blogiasi! Olette tehneet sydämeeni ikuisen jäljen, sinä ja Reetta! Toivon, että saan lukea sinun tekstejäsi vastakin jossain muodossa, jos ei täällä, niin sitten vaikkapa uudessa blogissa. Kerrothan siitä sitten...toivon kovasti, että kerrot! Kaikkea hyvää ja siunausta elämäänne toivon!

    Rakkaudella Miiru

    VastaaPoista
  8. Iso kiitos sinulle Tiina, tästä blogista.
    Tätä on ollut monella tapaa huikeaa seurata ... sinun, Reetan ja perheenne taistelua ja uskomatonta perheyhteyttä,rakkautta ja tunteiden kirjoa, joka teksteistäsi välittyy.
    Reetta säilyy aina mielessäni ... vastaan tulee asioita - minullekin uppo-oudolle - jotka tuovat hänet mieleen. Uskon sinun ja teidän kaikkien selviävän tässä uudessa Reetattomuuden tilanteessakin.koska teilla on toisenne ja oma tukiverkostonne.
    En voi muuta toivoa, kuin että elämä kohtelisi teitä kaikkia vastaisuudessa lempeämmin - kaikkea hyvää sinulle ja mahtavalle perheellesi.

    VastaaPoista
  9. Lämmin kiitos!
    Johannalta

    VastaaPoista
  10. Kiitos! Reetan muisto säilyköön!

    elinaS

    VastaaPoista
  11. Kiitos kovan matkanne, kohtuuttomankin kovan sellaisen jakamisesta kaikkine mutkineen ja alhoineen, mutta myös hyvine hetkineen ja toivonpilkahduksineen. Luovutin itse kantasoluja tuntemattomalle vastaanottajalle 2012 ja seurasin matkaanne siitä lähtien.

    T. Olli

    VastaaPoista