TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

AIVOSOLMUJA

Ei  minulla teille lyppituloksia ole antaa, kertoa, välittää. Kunhan naputtelen aivosolmujani maailmalle, sillä on taas jos minkälaista mutkaa, takkua ja solmua. Vaikka ja missä. Onneksi vastapainona on hyviäkin asioita, jotka jaksavat hymyilyttää, antavat uskoa, pistävät jopa ääneen nauramaan. Takkuja solmuineen aiheuttaa elämä, kaikkine kommervenkkeineen ja elämämme byrokratia, kaikkine solmuineen ja takkuineen sekin.
   Solmuja ja isoja takkuja on myös koiriemme turkeissa. Fanny yrittää kuumeisesti Kainoa siistiä, mutta koira venkoilee itsensä aina jonnekin piiloon. Se on niin omintakeinen elikko, ihan kuin olisi geeniperimää emännästä. Menee omia polkujaan, huiskuhäntä heiluen. Tinkan "syntyminen" laumaamme aiheutti Kainollekin äidinvaistojen heräämisen. Yhtenä aamuna sain herätä omasta sängystä viiden lenkkarin kanssa. Kaino oli yöllä moiset lenkkarivauvat viereeni synnyttänyt. Toisen mokoman lattialle sängyn viereen. Muutama päivä meni niitä lenkkareita ja jopa Tinkaa imettäessä, mutta nyt alkaa tasaantumaan moiset huurut.
   Tinka on sopeutunut laumaamme loistavasti, kisailee isompien kanssa. Pieni on välillä niin hukassa, kun nukkuu milloin missäkin, eikä kuule huutelujamme. Aina on kuitenkin löytynyt, sisältä ja tallesta.


   Kerrottakoon Reetan kuulumiset. Maanantaina menimme siis Ouluun. Kiiruhdimme luustoröntgeniin, lasten puolelle, sinne missä aina olemme röntgenissä käyneet. Ilmoittauduimme koneelle, joka herjasi ilmoittautumaan uudelleen isotooppiin. Kysyin oikealta ihmiseltä, joka hänkin mietti mihin kuulumme. Kuuluimmekin puhelinrumban jälkeen aikuisten puolelle ja isotooppiin, joten lähdimme rynnimään pihan toiselle laidalle. Kuvaus oli nopea, viitisen minuuttia. Lantion alue ja vasen reisi kuvattiin.
   Sieltä suoraan osastolle, klovnit onneksi kantoivat laukun huoneeseemme, sillä pääsimme lennosta lääkäreiden tutkittavaksi. Anestesiakelpoisuus todettiin. Labralähetteet naputeltiin laboratorioon. Suonensisäinen sytostaatti päätettiin jättää antamatta, kun näköhermotutkimusten ja lääkkeiden yhteys oli vielä selvittämättä. Olimme myös silmäpolille lisätutkimuksiin menossa. Samoin IgG-arvo otettiin, jotta sen taso määriteltäisiin ja lääkkeen tarve samoin. Eli lentäen alakertaan ja labraan. Sieltä kiireellä silmäpolille.
   Jälleen ilmoittautuminen koneelle. Silmäpolilla puolestaan kiire loppui. Odottelimme liki tunnin ja Reetan nälkä sen kuin kasvoi. Jonot lyhenivät ja vuoroa ei vain kuulunut. Lopulta menin taas oikean ihmisen puheille, joka sanoi meidän yhä olevan laboratoriossa. Niin, labrassahan me, jos kerran tökötämme hänen luukullaan. Ei meinannut uskoa, kun kone näyttää meidän olevan muualla. Vakuuttelun jälkeen sanoimme ihan oikeasti olevamme siinä nokan alla. Kun meitä uskottiin, niin seinän takaa löytyikin tutkija, joka oli koko sen tunnin meitä odottanut. Mutta kun meitä ei ollut laboratoriosta ulos kirjattu, niin ei kukaan huudellutkaan. Voi automaatit, te ette voi korvata ihmistä, ette te tajua sitä mitä ihmisaivot tajuaa. Harmittaa sekin, että luotamme niin automaatteihin ja istumme mykkinä monitoreja tuijottaen seinän takana, eikä juolahda mieleen kysyä ääneen ja nimellä. Eikähän me asiakkaat tiedetä, että meidät on jätetty ulos kirjaamatta jostakin, kunhan suhaamme aikataulujen mukaan polilta toiselle. Heilumme automaateille ja istumme oikeissa auloissa.
   Palvelu oli hyvää, Reetalle haettiin leipää ja pillimehua, jotta silmät jaksaisivat siinä kuin tyttökin tutkimukset. "Täydellisen oikein", kuului kommentti väritestien jälkeen. Näkökentät hyvät ja graafikon ammattia kannattaisi tutkimuksen perusteella harkita. Reetta läpäisi kaikki testit puhtaasti ja hyvin. Sain pian puhelun peräämme lääkäriltä, "silmät terveet". Eli näköhermotulehdus oli väärä hälytys, joka tavallaan jäi selvittämättä. Kaihinalut ovat totta, mutta eivät vaadi leikkaushoitoa tässä vaiheessa missään nimessä. Sytostaattia voidaan jatkaa, sillä tulehdusta tai muita häiriöitä ei todennettu ja syy-yhteyttä löydetty. Jibbiai! Hieno juttu, kevensi askelta kummasti, selkeytti aivosolmuja. Kävimme lounaalla ja heittäydyimme turisteiksi.


   Turisteina ajoimme Ideparkiin Oulun pohjoispuolelle. Kaatosateen piiskatessa ulkona haahuillimme kaupoissa. Reetta hankki stipendirahallaan kesähaalarin. Ilme oli muikean onnellinen. Neljän jälkeen suuntasimme parkkipaikalle ja ajattelimme lähteä osastolle kuulostelemaan. Automme sammahti parkista lähdettäessä, nikotteli oudosti. Lähdimme kuitenkin, kunnes risteyksessä se sitten lasahti kunnolla, eikä inahtanutkaan. Otin lukua, ajattelin putkiaivoisesti, pistin hätävilkkuja, yritin startata, otin taas hieman lukua. Jono takanamme kasvoi, autot tyyttäilivät ja saimme todella paljoin viittomia ja käsimerkkejä osaksemme. Miehiä meni ohitse autolasteittain, eikä meitä naisparkoja auttanut kukaan. Reettaa itketti, minua hatutti, sapetti ja jopa nauratti.
   Ohjasin itse liikennettä kaatosateessa, näytin eleillä ja varmaan ilmeilläkin, että hätävilkut heiluu ja voitte kiertää. Huidoin sateessa reikäpäänä ja sain osakseni pelkkää negatiivisuutta. Yksi mies juoksi kysymään ja apua tarjoamaan. Totesi rikki olevan ja vika on autossa, ei minussa naispolossa. Lankoja pitkin menin Pasin luokse, hän autokauppiaan luokse jne jne. Soitin annettuihin numeroihin, tein ilmoituksen rikosta, selitin ja niin käynnistyi pelastusoperaatio.
   Autoilijat sen kuin mieltään osoittivat ja pitivät meitä idiootteina tientukkijoina. Mutta apua ei tarjottu. Nyt negatiivinen palaute kaikille, tällaisiako olemme, emme kykene auttamaan. Olemmeko ihan oikeasti näin itsekeskeisiä oman napamme tuijottajia. Olen moisesta tyrmistynyt! Häpeän nykyihmistä! Sitten soitti ihana hinaaja-Ville olevansa tulossa. Lempeää puhetta, ymmärrystä ja ratkaisuja. Sitä tarvitsin. Reetan kanssa nauroimme jo aika huojentuneina, joimme vichyä ja kuuntelimme musiikkia. Onneksi tuo huumorinkukka jaksaa kaatosateessakin ja keskellä risteystä kukkia. Kun hinausauto jo näkyi, toinen mies huikkasi ikkunasta ja kysyi mikä meillä on. Mutta tunti ja vain kaksi kysyjää, neljän ruuhkassa. Aika vähän. Hinaaja-Ville otti meidätkin kyytiin ja näin me olemme saaneet ajella kirkuvan keltaisella 2,8 metriä korkealla hinausautolla sairaalaan. Näyttävä paluu, toiset ajelee pienemmillä takseilla tai ambulansseilla;-), me tultiin kunnon vehkeellä. Kokemus sinänsä ja loistavaa palvelua.
   Illasta jo moinen seikkailu nauratti. Saimme tilalle toisen auton ja jälleen hyvää palvelua. Yritin lohduttaa itseäni ja ajatella positiivisesti. Kun meille annetaan maallisia murheita, se tarkoittaa että Reetan asiat ovat hyvin. On pakko ajatella noin, koska muutenhan aivosolmut menevät pian umpisolmuun.


   Eilinen aamu osastolla alkoi labroilla seitsemältä. Reetan päivästä tuli pitkä, sillä leikkuriin hän pääsi vasta varttia vailla kaksi. Odotellessa tiputettiin se suonensisäinen sytostaatti ja immunologia tukeva lääke ja nälkää hillitsemään sokereita. Verikokeet olivat mallillaan, hyvät, odotetut. Isotooppivastaukset kertoivat osteoporoosin esiasteesta, joku -neproosi muistaakseni. Kalkkilisää ja maitotuotteita lisää, korjausliikkeenä. Nälkä oli kiljuva, mutta taittui onneksi sekalaisilla sapuskoilla. Näinpä sitten jätimme automme Ouluun, palautin myös laina-auton ja tilasimme taksin hakemaan. Laina-auton olisimme joutuneet huomenna illalla palauttamaan, ei järkeä siis ottaa käyttöön kotiin saakka. Toisaalta oli todella poikki kotimatkalla ja mielelläni istuimme kaulakkain ja torkuimme taksin takapenkillä. Illalla pääsin hermoratahierontaan, jossa paineeni sulivat hurjasti. Tuli niin tarpeeseen.


   Kotiutusyhteenvedon perusteella lyp oli saatu onnistuneesti ja nyt sitten rukoilemme, odotamme ja toivomme hyviä tuloksia. Seuraava keikka polille on parin viikon kuluttua. Jännää, onhan tämä, siis on... Mutta jostakin se tyyneys ja luottamus vain kumpuaa. Unet maistuvat ja olen mielestäni suhteellisen rauhallinen. Reetta on hiukan kipeä, mutta se oli tiedossa. Illalla käpäsi lämmötkin kolmessa kymmenessä kahdeksassa, mutta ihmekös tuo.
   Lomalaiset kunnostautuivat, olivat reissumme aikana maalanneet kodinhoitohuoneen ja vessan seinät. Tessa oli tehnyt myös suuremman luokan siivousoperaatioita keittiössä. Oli kiva tulla kotiin, jossa oli ahkeroitu. Tänään tämä on hiukan mennyt musiikkia kuunnellessa, eläintenhoidossa, piirtäessä ja relaillessa lapsilla. Itse olen juossut lappusulkeisia, jonotellut puhelimessa ja yrittänyt hahmottaa ja availla aivosolmuja.
   Olkoot nyt tässä tämänhetkiset aivosolmuni. On minulla muutama solmu muissakin aihepiireissä ja mietinnässä, mutta pidän ne tietonani. Toistaiseksi, vielä tai ehkä ikuisesti. Jää nähtäväksi. Mutta meillä on asiat kaikkinensa hyvin... Pidetään toiveet korkealla ja usko ihmeisiin pinnalla!!!
  

1 kommentti: