TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 13. toukokuuta 2014

SALAA... (Hys...)

Reetta on Pasin kanssa labrassa. Joten tavallaan lapseltanikin salaa kirjoitan muutaman ajatuksen, jonka peitän arjessa. Niin ja salaa itseltänikin, muilta lapsilta ja läheisiltä.


-Olen vihainen elämämme käsikirjoitukselle. Eikö mitään kohtuutta, eikö tässä ole jo liikaa juonenkäänteitä? Kuka hiivatti on käsikirjoittaja, onnellisista lopuista tykätään!
-Olen vihainen Reetan sairaudelle. Miksi lapsemme joutuu aina uudelleen mankeliin, eikö hän ole jo saanut tarpeeksi prässiä ja sen sataan kertaan "latistettu".
-Pelkään, aivan suunnattomasti. Mitä? Aivan kaikkea, jos annan luvan. Mutta en anna lupaa, sillä se on aivan hirveä karuselli elettäväksi.
-Olen kauhuissani, pelon kohmettama. Jotenkin semmoinen polvitaipeisiin puhaltava hyytävä viima sattuu vietävästi. Jostakin tulee mieleen aina kylmäaltaat tai yleensä kylmä vesi, kuinka se viiltää kun pääsee polvitaipeita myöten sinne veteen. Ne ovat minulla näköjään todella arat paikat...
-Arki, raivostuttaa. Jälleen odottaa tiskikone tyhjentämistä, uusien astioiden lataamista. Tiskiä, tiskiä, vaatimuksia... Samalla arki rauhoittaa, pitää rytmissään.
-Leivänmurut, niitä on joka puolella. Kuinka monta kertaa päivässä luuttuan leivänmuruja, vaikken itse syö leipää. Lautaset on keksitty ja luututa voi muutkin.
-Tabletti ja sillä pelaaminen, kuinka paljon menee hyvää aikaa ja elämää, kun pitää heilutella "elämiä" sormella. Ja aina loppuu "elämät", eikö muuta termiä ole käyttää, jos pelkää oman lapsensa oikean elämän loppumista.
-Kuolemanpelko, se kiertää kehää suunnattoman lähellä. Tunnen sen hyytävän hengityksen koko ajan niskassani. Ivallisuuden.
-Menettämisenpelko, en halua, en uskalla edes ajatella, sillä romahdan pelkästä ajatuksen vilahduksestakin. Pikaromahdus kouraisi... Pakko koota itsensä.
-On oltava vahva, vaikka tuntee olevansa aivan saatanan heikko ja hauras. Vahva, muutenkin kuin vyötärönseudulta, inhottaa olla sitä koko ajan, kun ei aina jaksaisi. Olen kuulemma itse roolini valinnut, olen ollut siihen pakotettu, sillä eihän heikkoudella olisi kenties näinkään pitkälle päästy. Mitä hyötyä perheelle on jos olisin kroonisesti heikko, natiseva ja piipittävä mamma josta ei olisi lapsille tukea ja turvaa. Minun on oltava lapsilleni rohkea esikuva, jolla on myös sopivasti herkkyyttä ja heikkoutta.
-Odottaminen. Tänään odotan, että nämä tunteet löysäisi. Odotan soittoa polilta ja sytostaatin annostuksen viilausta. Uskallanko odottaa muuten hyviä koetuloksia, vai joko vilahtaa diffissäkin paskasolujen esiasteita. Minäpä päätän: odotan yhä hyviä tuloksia, elämänvoiman kapinaa. Odotan Reetan silmien punoitusta käänteishyljinnän jylläämistä, odotan ihmettä! Odotan yhä toivoa, parempaa tulevaisuutta lapselleni.
-Taistelua, kaikesta ihan tyhmästäkin. Tänään on Fannylla tehosterokotus neuvolassa, tiedän, että sekin aiheuttaa taistelua. Taistelua piikkiä ja pelkoa vastaan. Aina samaa taistelua, tavallaan tyhjästä nyhjättyäkin, verrattuna muihin taisteluihin joista arjessamme on käsitystä. Mutta otan lapseni tunteet vakavasti, tässäkin asiassa, tuen, rohkaisen ja kuuntelen. En väheksy.
-Haukut, eilen lapseni haukkuivat sanallisesti, puhelimitse ja tunsin olevani tunkio mennen tullen palatessa. Myös uima-altaassa sain haukut, kun päätin lähteä kahden tunnin jälkeen pois. Kuulemma kesken kaiken...
- Pyykit, minulla on mitta ihan täysi pyykkiä. Loputonta läträämistä ja viikkaamista. Joo, vähänkö olen tärkeä, olenhan pyykkääjä!
-Koirankarvat, taas pitää imuroida. Tänään en jaksa niiden palvontaa.
-Tollo ja sen tappelut. Miksi se kolli ei voi olla tappelematta. Aamulla oli jälleen korva verillä. Ihan oli raapimisjälkiä ja sen omaa verta. Viime viikolla löytyi takajalasta märkäpaise, jota olemme desinfioineet. Silmiäkin on hoidettu. Revenneitä kynsiä hoidettu. Lääkitty.
-Vieno, eikö se voisi laittaa sen kuulonsa päälle, että kuulisi kun sitä haetaan? Miksi se tykkää tonnikalasta, eikä meriherkuista, mikä ero?
-Ainainen krooninen pennin venyttäminen, eikö voisi vain olla aina sen verran että voisi sitä ja tätä, ilman että pitää laskelmoida ja harkita... Tukiaisten odottaminen, anominen ja tilanteemme ainainen perustelu. Kieltää, kaarrella, miettiä kuinka hoitaa, hakea ratkaisuja, siirtää, odottaa... Annettaisiinpa lottovoitto, naputtelisin kamarin nurkassa tyynen rauhallisesti kaikki lainat nollille, olisihan se melkoinen kiksi koettavaksi. Kenties positiivinen kiksi, luulisin, vaikka en usko että raha onneakaan tuo, mutta saattaisihan se helpottaa. Arkea meinaan. Luulen. Jakaisin lottovoiton ilosanomaa muillekin, makselisin systereiden lainoja siinä samalla ja antaisin siivuja hyväntekeväisyyteen, tutkimustyöhön, lastensairaalahankkeille, läheisille, löytöeläinkodeille, vanhuksille, lapsille, kehitysmaiden kohteille...
Ostaisin tuplille tuliterät Jopot, ihan saisivat itse värinkin valita. Pystytynnyrisauna Mökömajan kupeeseen paljun kera, olisihan missä pulikoida ja nauttia. Perämoottorin soutuveneeseen, sata sarjalippua kylpylöihin, hoitoihin, rentoutuksiin, avun hakemiseen ja jaksamisen tukemiseen. Kuitenkin tiedän, että rahallakaan ei voi ostaa terveyttä tai suoranaisesti parantaa. Onneksi lapsemme saa parhaan mahdollisen hoidon, vaikka olemmekin tukiaisilla elävä suurperhe, se ei onneksi vaikuta hoitoon ja lääketieteen antamiin mahdollisuuksiin.
-Vastaamattomat viesti, joihin olen jopa karhunnut vastauksia. Miksi ei vain voida vastata?
-Mies, mieskinhän voi tympiä mennen tullen palatessa. Monta asiaa ajattelen valmiiksi ja toisen puolesta, kun en tiedä mitä toinen ajattelee... Sitten kun on H-hetki, niin huomaa, että onkin ajatukset aika kaukana toisistaan. Putkiaivo ja kukkakaali!
-Kapina, Reetalla on jälleen viivyttely, jahkaus ja vitkutteluvaihe päällä. Narinaa turhasta, vaikka kertotaulusta. Onko kertotauluilla tässä vaiheessa väliä? On, ja sitten lapsi väittää ettei osaa, ei muista, ei kykene keskittymään. Sitten kuitenkin osaa ja tehdä survaisi eilen vahingossa kolmen päivän matikanläksyt kerralla. Minä olin kirjurina, kun Reetta viilaa pilikkuja ja pyyhkii sen sata kertaa. Hioo täydellisiä numeroita.
-Miksi annetaan toivo paranemisesta ja se romutetaan aina uudelleen epätoivolla. Mitä tämmöinen löysässä hirressä oleminen oikein on? Kenen keksintö? Kuka siitä hyötyy tai saa kiksinsä, kun katsotaan kuinka perhe roikkuu, kuristaa, ahdistaa ja välillä annetaan henkeä ja tukea jalkojen alle. Taas kohta potkaistaan jakkara alta ja taas pihistään. Semmoista kuvittelen hirressä roikkumisen olevan, en ole oikeasti kokeillut, sillä siinähän saattaa hirttyä. Mennä vaikka elottomaksi ja menettää elämän.
-Hiljaisuus, yksinäisyys, jakamattomuus, puhumattomuus... Kaikkia näitä lieveilmiöitä kuuluu sosiaalisen ihmisen arkeen. Tässä pyörin puhumatta, ilman aikuisia ihmiskontakteja päivästä toiseen. Onneksi voin lässyttää elukoille, mutta ei nekään vastaa. On vain niin paljon kysymyksiä, vailla vastauksia. Eikö ole kysymystä, joka ansaitsisi vastauksen?
-Tuki, onhan sitä tarjolla, mutta olen siitäkin osittain kieltäytynyt. En jaksa olla tuettavana, ihan tukea vailla. On pakko elää arkea, joka pitää pinnalla. Onneksi on arki, suurperhe, pyykkivuoret, jatkuva nälkä lapsilla, elikot ja kalenteri. Eipä siinä ole aikaa tukemalla tuetulle ja tehdylle tuelle, tässäpä nyt otan tukea vastaan tarkoituksella romahdan tukea vasten. Kenen etu se on, jos jää vaikka romahdus päälle. Otan pikaromahduksia ohimennen, vaikka tuon labrakäynnin aikana.
-Välillä tuntuu, että olen itse paremmalla hapella kuin moni muu, onneksi happitasoni on hyvä, sillä enhän muuten voisi näin hyvin. Vaikka minun pitäisi monen mielestä voida paljon huonommin... Mutta nämä on housuni, joissa hytkyn ja lyllerrän.
-Helpottipas, kun pikajyräytin kaiken kuonan tänne. Onneksi minulla on kanava, johon jyräyttää.
-Tiskikone laulaa, ihan itsekseen tyhjeni ja täyttyi.. Ei vaan Pasi laittoi ison vaihteen päälle, kun jyrisin sille. Kenelleppä muulle me jyrisemme kuin toisillemme, johan helpotti, niin ja auttoikin jos kerran tiskikone laulaa nyt ilman minun panostani.
-Laiska olen monenkin mielestä, kun työssäkäyvän miehen pitää tiskitkin huolehtia... Paskat minä mitään laiska ole, kun kone saadaan käyntiin tapahtuu ja sattuu, vaikka ja mitä. Välillä ei sitten satu eikä tapahdu, vaikka kuinka hääräävinäni olen. En ole aivan totaalilaiska, olenhan naputtanut koneella enemmän kuin moni vuoteen. Ja vaikka näytänkin umpilaiskalta, välillä. Paplaritkin keikkuu päässä. Kampaaja-ajankin jouduin jälleen kerran perumaan kun iskettiin tähän savottaan liittyvä polikäynti kalenterimme vastaisesti. Enkä taas ole uskaltanut uutta aikaa varata, kun se tahtoo aina tulla perutuksi.
-Hymy, alkaa karehtia suupielissäni. Johan taas oli mielen päällä vaikka ja mitä. Onko se mieli liian iso, vai liian pieni, jos tuommoinen määrä turskahti ulos. Vai keikkuuko tämä laiva niin pahasti, että ne tulee yli laidan, vaikka luulen että olemme tukevasti takatalven aiheuttamassa riitteessä. Enkö vain tajua. Tajuan ja tajuan, toivon että tekin tajuatte mitä kaikkea pääkopassa kierii ja velloo, vaikka lasken kaakeleita ja kierroksia uimahallissa. Vaikka lasken askeleita tanssikurssilla, ja hytkyn naama virneessä. Olen myös tajunnut, että tanssiessa saan olla vain tanssiin hurahtanut nimetön anonyymi, jota kukaan ei tunne, ei tiedä taustaa tai ole tuomitsemassa. Olen vain rytmitajuinen ja halukas oppimaan. Kykenen hetkeksi koteloimaan ajatukseni ja heittäytymään. Kyllähän ne välillä putkahtelee, mutta paketoin ne uudelleen ja uudelleen, koska en juuri sillä hetkellä muuta voi. On elettävä ja jaksettava. Onko se sitten taistelu, elämämme tai tanssiminen. On pidettävä rytmistä ja sykkeestä kiinni, muutenhan putoaa kyydistä ja sekoaa askelissa. On pidettävä nuppi kasassa, vaikka millä ilveellä.


Nyt Reetta lueskelee rauhallisena sängyssä, ihana kuuro kissamme seuraa kursoria ja soittelee välillä kannelta sänkymme alla. Tiskit on hoidettu, paplarit kohta kuivat. Heittäydyn kalakeiton saloihin ja huitaisen muutaman koneellisen pyykkiä. Yritän erottaa eriparisukista toistensa parit. Yritän pinota kunkin tytön pikkarit ja topit oikean tytön pinoon, ettei mene väärälle tytölle. Ulkona on tihkusateista, Telekkari kuuluu olevan päällä vaikkei sitä kukaan katso, sekin olisi hetki sitten ärsyttänyt, muttei jaksa ärsyttää enää. Tartun hetkeen ja kuorimaveitseen... On aika kalakeiton;-) Tästä tulkoon hyvä päivä ja kiva arki, onneksi sain kaiken tuon "kakan" pois mielestä, johan helpotti... Eikä lapseni tiennyt tästä salaisesta paniikkiversiosta ja turskahduksesta mitään, onnistuin sen salaa ulkoistamaan ja olemaan samalla läsnä lapselleni ja antamaan kalakeittoon ohjeita. Kohta keitto on valmista, eiku syömään;-)





5 kommenttia:

  1. Aika kylmäävä teksti. Onneksi lopussa hieman kevenee.

    Toivon, että purkautuminen auttoi!

    Maija

    VastaaPoista
  2. Sitä olemassa olevaa huolihaavaa on hyvä välillä tuulettaa ja puhdistaa!

    VastaaPoista
  3. Kuule Tiina, laiska sinä kaikista vähiten olet!! Mitä adjektiiveja minä lukemani perusteella olen tehnyt, ovat seuraavat: leijonaäiti, sydämellinen, selkärankainen, suora, sympaattinen,huumorintajuinen, huomioiva ja rakastava, ehkä joskus hiukan hajamielinen ;) ja ihminen jolle sattuu ja tapahtuu! Aivan mahtava pakkaus siis, jolle on jostain syystä lykätty kannettavaksi taakka, jota ei kenellekään pitäisi!! Onneksi osaat tuuletella tunteitasi ja jaksat jatkaa taas eteenpäin! Saat perheeltäsi ja arjestasi varmasti mielettömästi voimaa! Kunnioitan ja ihailen sinua, Tiina! Tekstisi oli rankkaa luettavaa, mutta kuitenkin hyvät ajatukset veivät siinä voiton! Näin toivon olevan reetankin kohdalla!!!

    VastaaPoista
  4. Tarpeellinen ja rankka tuuletus. Usvaa putkeen ja voimaa!

    VastaaPoista
  5. Reetta on fiksu likka, äitienpäivä on joka päivä. Sinun jokainen äitienpäivä on isoilla kirjaimilla kirjoitettu.. Tuo kirjoitus oli oikein hyvä tuuletus. Osaat sinä aukaista Tiina asiat kyllä kirjoittamalla niin hienosti, että minä en ihmettele yhtään, että tätä blogia pidät, ja saat myös sitä kautta jotain, mitä tarvitset. Joku ihmettee, että miten tätä jaksat pitää. Ihmetelkööt. Niin kauan kun se on voimavara ja tekee hyvää sinulle, niinkuin itse kirjoititkin, minä kyllä kannustan jatkamaan, mutta vain niinä hetkinä kun sinusta itsestä tuntuu siltä. Kyyneliä ja tummansävyisiä mietteitä on nämä kevään tietyt tapahtumat aiheuttaneet.. Tiina, uskaltakaa toivoa, hyviä hetkiä arjen keskelle, voimia ja lämpimien terkkujen kera täältä meiltä kaikilta. Minä jututan taivaan isää Reetan asiassa, yritän saada yhteyden mahdollisimman useasti ja esittää toiveet onnellisesta lopusta..

    VastaaPoista