TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

maanantai 12. toukokuuta 2014

ÄITIENPÄIVÄ, SEHÄN ON JOKA PÄIVÄ

Taas on lähes viikko vilahtanut... Mihin tämä aika oikein meneekään? Oikeastaan ajattelin hiukan listata mihin kulunut viikkomme on mennyt, ennen kaikkea mihin tuo höyrymme Reetta on aikaansa käyttänyt. Vauhti ja syke on samaa luokaa mitä yleensäkin, mutta tilanteen ollessa se mikä on, ajattelen arkeamme kirjoittaa auki. Ihan siksikin, ettei teidän tarvitse olla huolissanne, sillä meillä on moni asia kauhean hyvin. Siis emme vieläkään ole montussa, emmekä ole antaneet faktojen lamauttaa, sillä eteen päin on elämämme suunta ja naama naurussa laulellen.
   Lamauttanut ja säikäyttänyt minua on hiukan valtavan lukijaluvut, ihan hurjia käyntimääriä päivittäin. Semmoisia 800-1200 käyntiä päivää kohden, äläkää hyvät ihmiset panikoiko siellä! Tiedän joidenkin käyvän kurkkaavan monta kertaa päivässä, eikä meikä ole riviäkään kirjoittanut. En ole, koska en ole nähnyt tarpeelliseksi jauhaa joka päivä, enkä jauha jatkossakaan joka päivä. Sillä meidän huushollissa pyörii muutama muukin seikka kuin mamman bloggaaminen. Minulla kun oli tavoite tässä pikku hiljaa lopettaa koko tämä bloggaus, kunhan pääsemme rannalle. Mutta nyt vain tuo himputin takatalvi mutkistaa suunnitelmia, joten mitä ilmeisemmin jatkan näitä postauksia. Mutta tasan tarkkaan niin kauan kuin minusta tuntuu siltä, enkä siksi, että lukijamäärät ovat noin huluppiat. Itsekäs olen, tiedän, mutta myös olen yhä rehellinen itselleni ja kuuntelen sisintäni. Kirjoitan niin kauan, kun saan tästä enemmän kuin mitä tämä ottaa.
   Tällä hetkellä Reetta laulaa ja tanssii koirien kanssa, yöpaidassa yhä. Samalla neiti vetää kortisonivoidetta silmiensä ympärille, kun ovat niin käänteisen hyljinnän rouheuttamat että, mutta se on hyvä merkki. Se rouheiset silmät meinaan, ja se laulu ja nauru.


   Du du duu, mistäköhän aloittaisin. Niin Tessa täytti 14, upea nuori nainen;-) Vietimme myös Väinön 4 v ja Vienon 2 v synttäreitä. Tessan uusi mielenkiinnon kohde on telinevoimistelu sählyn lisäksi. Tessa lenkkeilee ja juoksee myös aktiivisesti. Samalla vetää jumppia ja treenejä pikkusiskoilleen kotona. Eilenkin illalla olivat tehneet "tiukka peppu ja kiinteät reidet" jumpan, nyt huusi kaikilla lapsilla hoosiannaa lihakset. Tytöt ovat myös limbonneet ahkerasti, siinä notkeudessa ei ole kyllä geeniperimää meikäläiseltä. Limboamisesta johtuen myös kaulan lihakset ovat venyneet ja kipeytyneet, onneksi sen tietää miksi Reetallakin moiset kohdat ovat kipeät. Kenelläpä ei olisi moisesta hommasta. Tessalla menee koulu hyvin, sanoisinko loistavasti, saamme olla esikoisestamme ja hänen esimerkistään pienemmille tosi ylpeitä. Hienoa saada olla tuollaisen neidin mammeli;-) Äidin ylpeyttä tunnen myös muistakin muksuistamme, mutta avasin tuota Tessan aihetta synttäreistä johtuen enemmän.
   Mutta kuluneeseen viikkoon palatakseni. Reetta on käynyt koulua ihan suunnitelmallisesti ja vähän inspiroiden itsekin. Tiistaina otetut labrat olivat äitinä hyvää kuultavaa, veriarvot ovat terveen tasoiset, jopa kohonneet edellisistä. Leukkarit hiukan laskeneet, tavoitetaso ylläpitohoidoilla on 1,5-3, eli kotona otettavien sytojen määrä säilytettiin ennallaan. Huomenna saamme uudet säätämiset, huomisten labrojen perusteella. Käänteishyljintä osoitti jo laantumisen merkkejä, kauhukseni, mutta lehati jälleen uuteen kukoistukseensa. Eli hyvillä mielin olemme siis punoittamisesta, hilseilystä ja turvotuksesta silmien ympärillä. Sitä haemme, toivomme ja odotamme, KAPINAA!
   Keskiviikkona Reetta halusi mennä kouluun moikkaamaan tulevaa ykkösluokan kummilastaan, annoin mennä. Torstaina olimmekin kolmestaan minä ja tuplat luokkaretkellä mukana. Oulussa ja Liminganlahdella lintuja ja luonnonihmeitä tsiikaamassa. Linja-autossa Reetta oli jossakin takarivissä, en nähnyt kuin autoon mennessä piposta vilahduksen. Verna oli oman kaverinsa kanssa  ja minä leijuin penkistä toiseen, ihan sen mukaan miten lapsia oksennutti tai tarvi kaveria vaihtaa. Eli lapseni eivät olleet minusta riippuvaisia, enkä minä heistä, hyvää siimaa puolin ja toisin.
   Samalla sain kuulla sivukorvalla juttuja lasten suusta, millaista on nykyisin "normaalien ja terveiden" lasten lapsuus. Sekin oli hämmentävää kuultavaa. Ei nykyisin enää olekaan sellaista kuin ehkä olen luullut, kevyttä ja lapsellista. Nykyään lasten aihepiirit ovat raadollisen karuakin kuultavaa, myös epävarmaa ja repivää. Kuulin juttuja "eroista, uusista isistä, uusista äidin poikakavereista. Kuinka sekin oli tavallaan siskopuoli niin kauan kunnes äiti vaihtoi poikaystävää ja perhe muutti ja sitten tulikin taas uusi velipuoli, mutta sitähän ei tiedä kauanko se velipuoli on jos tulee uusi isäpuoli. Ja isäkin muutti eri paikkakunnalle, kun löytyi uusi asunto ja uusi nainen, siellä asunnossa on muuten saunassa kivat valot ja vessakin on iso, siellä on semmoinen peilikaappi jossa on valot ylhäällä rivissä. Tuolla pysäkillä minutkin aina vaihdetaan toiseen autoon, silloin kun olen vaikka sinne tai tänne menossa. Liian tuttuja kaikki nämä maisemat, kun aina pitää matkustaa. Eikä se uusi oikein tykkää minusta, enkä tiedä miksi..." Eli kyllä se elämän tempo ja rytmi on kovin nopeaa ja elämän peruspilarit ovat horjuneet monenkin lapsuudessa. Sitten mietitään, miksi lapsilla on keskittymishäiriöitä tai muita selittämättömiä oireita... Levotonta. Se on se sana, joka jäi mieleeni sivukorvalla kuunteluista. Toki kuulin ja oivalsin paljon muutakin, mutta tuo jäi eniten pyörimään.
   Liminganlahden luontokeskus on kiva paikka, kannattaa käydä. Ainakin minä pidän siitä ja meidän typyt näytti viihtyvän. Siellä yksi seinä jälleen minut pysäytti, ynnäsin yksi ynnä kaksi ja oivalsin muka jotakin alkukantaisen suurta. Eli kysehän on siis linnuista ja siihen liittyvistä seikoista. Pöllöseinällä otsakkeena oli teksti "selviytyjät". Siis hoksaatko sinä? Reetta viihtyi kyseisellä pöllöosastolla pitkään, se oli niin Reetan juttu. Niin ja Reettahan maalaa, piirtää ja tykkää kaikella tavalla pöllöistä. Ne ovat kulkeneet muutaman vuoden monellakin tapaa Reetan mukana. Tavallaan, ne ovat nousseet Reetalle omaksi aiheeksi ja voimaeläimeksi. Sitten se otsake "selviytyjät" sitähän se, lapsemme on selviytyjä. Ollut jo vuosikaudet ja toivon että on yhä. Selviytyjä. Kun asian yhdelle systerilleni puhelimessa kerroin, hän sai ajatuksesta heti kiinni, oivalsi saman kuin minäkin. Semmoinen kananlihalla oivallus, syy-yhteys-selitys-väristys menee, ymmärrätkö... Eli aihepiiristä liikuttuneena ostin tuplille myös pöllöpipot muistoksi. Se on minulle jälleen uusi oljenkorsi roikuttavaksi ja annan lapseni jälleen huuhailla täysillä noiden pöllöjuttujensa kanssa. Ja yllättävää kyllä, olen sen jälkeen nähnyt luonnossakin näitä voimaeläimiä, eilen viimeksi puun latvassa kökötti ihka oikea pöllö. Eli pöllökanavani on auennut... Hu huuu....
   Luokkaretkellä kävimme myös Tietomaassa, syömässä ja shoppailemassa. Tuplat haahuilivat omilla teillään ja minä leijuin missä huvitti. Vaatekaupassa typyt halusivat itselleen mekot, kumpikin. Semmoiset klassiset ja kukalliset. Ne on semmoisia mekkotyttöjä kaikki neljä. Kyllähän illalla olimme poikki, minä nukuin jopa kotimatkalla linja-autossa. Illalla Reetta otti toisen sytostaatin ja mietti väsyään ja kiukkuaan. Onko syötetty kiukkulääkettä vai missä vika? Selitin, ettei kortisonia ole syötetty, se uusikin lääke oli sytostaatti. Kiukku ja levottomuus on selkeästi väsyä ja jännityksen laukeamista siitä, että sai osallistua täysillä luokkaretkeen. Ei siis huolta, kuuluu asiaan, oli odotettavissa, hoituu nukkumalla. Mutta hyvin Reetta jälleen osasi tunnelmiaan kuvailla, selittää ja uskalsi tarttua aiheeseen. Uni maistui kaikille, ja maistuu yhä, nukumme siis loistavasti. Mikä on itselle todella tärkeää. Se on myös mittari, jostakin, vaikkapa balanssista ja tasapainoilusta.
   Perjantaina Reetta tahtoi osallistua aamun kuvistunnille luokassa, päästin. Perustelin sillä, että sama porukka ja samat pöpöt kuin linja-autossa, neutrofiilitaso hyvällä mallilla ja lapsen vointi loistava. Miksi ei siis, otetaan kurinpalautus kun arvot vaatii. Koen sen myös tärkeänä porkkanana lapselleni ja selviytymiselle. Neiti oli mennyt jopa puukäsitöihin ja sain siitä muistona äitienpäivälahjan. Aika nopea liikkeissään tuo taistelijamme, sanoisinko... Ei kait tässä voi muuta kuin nauraa ja katsoa vauhdin hurmaa.
   Keskiviikkona Reetta ja Verna osallistuivat myös suunnistamiseen. Sellainen koko perheen iltarastit, joihin opettaja halusi tuplamme "perheekseen" mukaan, jotta saisi opettaa suunnistusta ja kompassin käyttöä. Liikuttavan hienoa, mielellään tytöt menivät, mielellään heitä lainasin. Neidit palasivat silmät kiiluen ja selittäen.
   Perjantaina Tessa halusi viettää kaverisynttärit illalla ja yöksikin sai kavereita jäädä. Yksi serkku jäi sitten yöksi. Yllättäen Reetta puolestaan tempaisi taas itsensä heille yöksi. Eli vaihdoimme lapsemme lennosta. Reetta oli saunonut, tehnyt serkkutytön kanssa loistavan "mustavalkoisen mykkäfilmin, ilman värejä" ja nukkunut asuntovaunussa. Lauantaina sain aamulla kymmenen pintaan loistoidean koko suvun synttäribileistä... Hiukan siis höyrysin kyökissä ja bileet alkoi kolmelta. Meidän sukumme on siis kaikkinensa aika nopeaa liikkeissään, tuosta vain ja kivaa oli. Hyvä päivä ja leppoisaa meteliä suurilla lapsiluvuilla.
   Sunnuntaina heräsin lämpöön. Jostain koiramme olivat oivaltaneet olevan äitienpäivän ja könynneet viattomina viereeni, tai siis paremminkin molemmille puolilleni. Enkä tietenkään äitienpäivänä raaskinut hätistää niitä pois. Reino jyrsi korvaanikin niin hellästi, että. Oli siinä kyllä kissojakin kaksin kappalein. Sängyn viereen katettiin aamupala. Kahvia, ruusu, kaunis servetti ja sydämen muotoisia paistettuja kananmunia. Jättikivaa! Kortteja, lapsia kainalossa, lahjakortteja, paketteja. Tuplat olivat puukäsitöissä tehneet semmoiset kivat muistitaulu, liitutaulumaalilla. Eli sain sen mitä halusinkin, huomiota ja hyvää mieltä! Heti aamusta myös kakuttelimme ja lähdimme mummua juhlimaan.


   Viimeksi kuluneiden viikkojen aikana Pasi on saanut pihamme hyvälle mallille. Terassin laajennus odottaa lämpimiä päiviä ja nautiskelijoita. Pasi on palannut töihin ja arkirytmeihinsä. Minä olen  kirjoittanut, ollut luova kirjoittamisen eri osa-alueilla. Olen myös tanssinut lukuisia kertoja, vaikka olemmekin kriisissä. Itselle se on valtavan tärkeä mittari ja kyky pysyä pinnalla, heittäytyminen. Se kertoo niin tavattoman paljon omasta tilanteesta ja nupin voinnista ihan fyysiseen jaksamiseen. Kykenen yhä löytämään nautinnon, pysymään askelissa, saamaan tanssimisesta ilon. Kykenen keskittymään ja oppimaan uutta. Eilen äitienpäivän kunniaksi sain neljän tunnin tanssikurssin, olihan ihanaa. Tangoa kaksi tuntia ja sitten kunnon hyvän tuulen jiveä seuraavat kaksi tuntia. Ja pysyin mukana, olen itsestäni niin ylypiä! Eli tänään minun jivelihakseni huutavat hoosiannaa. Viime viikolla osallistuin tavallaan "kolmannen tason" kurssille ja sama homma, opin, nautin ja pysyin mukana. Ne ovat minulle niitä todella tärkeitä kanavia ja mittareita. Tarvitsen niitä, olkoonkin kukakin mitäkin mieltäkin tahansakin.
   Olen myös keskustellut ihan ammattilaisen kanssa siitä, että onko suhtautumisemme kuinka "väärää tai vääristynyttä". Ei kuulemma ole, vaan se on meidän tapamme ja voimavaramme. Todellisuutta ja faktoja emme ole unohtaneet tai kieltäneet. Olemme niiden kanssa aika sinut, sinänsä jos näiden kanssa voi sinut olla. Mutta ei asia muuksi muutu, jos otamme kärsimyskeinot käyttöömme, jatkamme arkeamme ja elämäämme kärsien ja naristen. Jatkuvasti peläten ja vaikeroiden. Kun meillä on tällä hetkellä kaikki suhteellisen hyvin, meille on sallittua myös nautinnot ja hauskuus. Kepeys ja ilo. Kärsiäkin osaamme ja itku valahtaa välillä, mutta onneksi se ei hallitse jatkuvasti elämää. Meillä on yhä toivo, usko ja luottamus. Jostakin se tulee, kumpuaa ja kantaa... Tässä tunteessa on niin turvallista olla.
   Tänään olen suhteellisen herttainen kodin hengetär. Olen pykännyt ja pyykännyt. Huushollia pyörittänyt. Reetan piti tehdä läksyjä, mutta näyttää piirtävän mangatyttöjä ja heittäytyneen luovaksi. Ulkona sataa tihkuttaa ja on viileähköä. Mutta se ei haittaa, onhan pyykkirumpu keksitty ja aurinkoa on paljon arjessamme. Kunhan Verna saapuu koulusta, lähden tuplien kanssa uimaan. Tytöillä on uudet uimalasit ja semmoiset kumilakit, mitkä ne nyt on, uimalakit varmaan. Neidit ovat leikkineet saunalla ja pesuhuoneessa avaruusolioita ja sukellelleet täysissä uimavarusteissa. Paas katso mitä viikko tuo tullessaan, ainakin nyt vaikuttaa hyvältä, kaikin puolin ja koko ajan. Eli Reetan sanoin "Äitienpäivä, sehän on joka päivä!" Sain jälleen aamupalaksi sydämen muotoisen munan ja hymyjä...
  

5 kommenttia:

  1. Ihanaa arkea elätte ja siinä on sopivasti myös yllärijuhlia, kuten nuo synttärit =) Tuommoiset yllärisynttärit yms. on varmasti niitä onnistuneimpia juhlia. Kuulostaa elämäntäyteiseltä!

    Haluan vielä Tiina sanoa sinulle seuraavaa. Sanon suoraan, koska otaksun sinun arvostavan suoraa puhetta, kun itsekin olet selkärangan omaava ihminen. Ethän pidä sitä pahana tai ärsyttävänä, että me lukijat käymme blogissasi usein? Minä ainakin olen Reetan taivalta seurannut jo pitkälti reilun vuoden ajan ja siinä ajassa saanut monet tarinat lukea (toki) sairaudesta, mutta myös arjestanne, elämänasentestanne, suvustanne ja vielä kauniiden kuvien kera. Tässä ajassa tuntuu, että olisin jollakin tasolla oppinut "tuntemaan" teidän perheenne. Joten tämän vuoksi esimerkiksi takatalvi postauksesi ja sen jälkeiset ovat allekirjoittaneenkin saanut käymään blogissasi tiheämmin. Uskon, että puhun monen muunkin lukijan suulla, kun sanon, että haluamme olla tukenasi, (vaikka virtuaalisesti) sanoa jotakin rohkaisevaa ja kulkemaan rinnallasi. Toki niin hyvin kuin se näin virtuaalisesti onnistuu.. Ethän siis koe, että me pahoilla ajatuksilla käymme täällä, painostamassa sinua tms. Kuten sanoin, ainakin itsellä on vaan tarve kertoa olla mukananne, lähettää lämpimiä ajatuksia ja toki tietää mitä Reetalle ja koko teidän perheelle kuuluu.

    Kaikella lämmöllä ihanaa arkea perheellenne!

    Lukijasi

    VastaaPoista
  2. No ei kai tässä lukijoiden anteeksi tarvii pyydellä! Jos blogi on avoin niin sitä käydään lukemassa - kuka mistäkin syystä.Ja bloginpitäjä kirjoittaa just silloin kun haluaa ja just sitä mitä haluaa! Itse tässä blogissa arvostan aitoutta ja Tiinan loistavaa kykyä kirjoittaa asiat halki ja poikki.Luen,itken välillä ja nauran välillä,laitan kädet ristiin ja rukoilen Isä paranna Reetta! Yx äippä



    VastaaPoista
  3. Huomenta ja kiitos kommenteista!

    Siinäpä se, miten milloinkin suhtautuu ja mihin... Mikä on oikea tapa jne.
    Olen ehkä pettynyt siihen, että tarinamme jatkaa vain matkaansa aina vain ja uusilla käänteillä. Minulla kun oli tavoitteena ja suurena haluna saada homma purkitettua "onnellisella lopulla" ja palaamalla yhteiskuntakelpoiseksi ihmiseksi ja lapsemme saavan uuden nosteen elämälleen...
    Olin niin valmis päästämään kaikesta tästä irti ja jatkamaan, kunnes tavallaan pakotetaan jälleen jatkamaan tällaista elämää. Ymmärrätteköhän yhtään mitä yritän jauhaa?

    Kävijäluvut ovat tavallaan pelottavia, sillä nytkö elämämme muuttui jälleen mielenkiintoiseksi, kun lapsemme syöpä jälleen kerran aktivoitui. Olin niin jo tottunut alhaisempiin lukijamääriin ja siihen ettei enää kiinnosta kuin vaikka paria sataa ihmistä päivässä, nyt kiinnostaa kuusinkertaisesti. Se on pelottava kontrasti, haluan tavallaan kiinnostuksen loppuvankin, jotta pääsemme jatkamaan elämäämme...

    Olen saanut todella valtavasti tukea ja apua itsekin tätä kautta, jopa sydänystäviä. Se on mielettömän hieno asia ja tuntuu hyvältä. Julkisena jatkan yhä, koska mukana on kulkenut valtava määrä minulle teitä tuiki tuntemattomia ihmisiä. Enkä todellakaan odottele teidän anteeksi pyytelevän, en minä sitä meinaa!

    Mutta olen huolissani (ja vihainenkin) siitä, jos jollakin teistä jää oma elämä elämättä, ihan siitä syystä, että klikkailee tätä meidän paniikkivipuamme kuusikin kertaa päivässä. Sitten kun itse moisen tajuaa, niin siinä vilahtaa jopa syyllisyys siitä, etten ruoki toisten mielenkiintoa... Kun mää vain huuhailen, siivoan, kokkaan, juoksen kalenterin kanssa, uin ja elän arkea, enkä jauha kuin harvakseltaan. Siinäpä se lyhyesti purkitettuna, en tiedä oliko se ymmärrettävästi?

    En taas tiedä aukesiko tämä mihinkään suuntaan millään tavalla. Mutta ehkä se on oma tapa kokea ja "pompata överiksi" tässä meille annetussa haasteellisessa elämäntilanteessa. Eli kait se on jälleen minun oma valtava, hyökyaaltomainen pettymys, joka puskee tuolla tavalla ulos. Johonkinhan se minunkin pitää kiukkuni purkaa, löytää osoite, kun ei se oikein omassa arjessa ja tässä tilanteessa kotona ja lapsille kiukuttelemalla kummene;-)

    Kiitos siis, että kuljette mukana, se on tärkeää, mutta pelottavaakin....

    Vielä aamu-uninen Tiina;-)

    VastaaPoista
  4. Tosi hienosti avattu, Tiina! Jotain tuon tyylistä ajattelinkin, mutta vasta kertomasi jälkeen oivalsin mitä tarkoitit. Jos haluat tuuletella tunteitasi, anna mennä vaan!! Ja tosiian viisaasti sanottu Se, että jokaisella tulee olla myös oma elämä. Hyvä, että tämäkin aihe tuli esille ja avautui! Iloa päiviinne!!

    VastaaPoista
  5. Hei Tiina, kummipoikani täällä etelässä kamppailee saman sairauden kanssa, siksi minä klikkailen blogiisi usein. Saan täältä tietoa ja tapoja lähestyä kummipoikani perhettä. Itsekästä?
    Reetta tuntuu minulle todella läheiseltä, ja te kaikki!

    VastaaPoista