KOPUTTAVALLE AVATAAN

Tuo otsake on ihan kuin isosta kirjasta, pulpahtaa mieleeni. En lähde sitä sen enempää nyt selittämään, mutta se selviää käsittääkseni postaukseni lopussa, mistä moinen koputtelu juontaa aiheensa otsakkeeksi asti... Ainakin toivon pääseväni postauksessa sinne saakka. Sillä nuppini koputtelee reissuväsystä johtuen todella tyhjänä ja onttona. Tajunnanvirtana, vedänpä taas semmoisena, kun en jaksa ja kykene tarkemmin jäsentelemään. Saan pomppia kaikessa rauhassa ja koputella milloin mitäkin aihepiiriä... Sorge siis tuleva aihepiirien sekavuus.


   Viikot ovat resuisia, kalenteri on resuinen, päivät, hetket, elämä ja sen sellaiset. Outoa säheltämistä ja sen satoja tilanteita, koputteluja milloin mihinkäkin. Tessa on nuurunut tämän viikon, lievää lämpöilyä, kovaa päänsärkyä ja epätodellisen huippasevaa oloa. Fanny oli ihan kunnon kuumeessa ja lusi sen kerralla kunnolla. Vernaakin huippasee... Minua keinuttaa ja huojuttaa, Reettaakin, varmaan Pasiakin.... Nyt on Vieno hukassa, ei kummene kuuroa huudella. Sen olemme jo oppineet. Tessa haeskelee ja esitteli samalla Tollolle kasvavan uuden kynnen. Sain juuri ajan lauantaille hermoratahierontaan, sillä oikea käteni on sanonut tai sanomassa työsopimuksensa irti. Vieno paikallistettiin uuden terassin laajennuksen alle. Tessa sammutti suihkulähteenkin, että kuuluu Vienon kaulapannan kulkusen kilikatus. Nyt sitten Tessa juoksi koirien kanssa taloa ympäri minun takissani ja minä avojaloin perässä, välillä edellä, uupparia tehden ja säntäillen paplarikiharat hölskyen. Kissa veti häntä paksuna ja koirista se oli hauskaa ja vähän hassukin leikki. Varpaitakin paleli, mutta ei kerrota että olin avojaloin ulkona. Pyydän Tessaa makaamaan sänkyymme hetken ääneti kissojen kanssa, sillä neidillä on asiaa koko ajan. Kissallakin on paljon asiaa, vois sissus sentään tätä hullumyllyä. Keskity tässä sitten mihinkään. Liekö kaikilla ollut ikävä, kun ovat niin lähellä. Reetta opiskelee englantia opettajan kanssa.
   Sähköpostia tulee, palaveria pukkaa, pyyntöjä ja tekstareita. Päivitin tuossa kalenterin äsken kesäkuun loppuun saakka. Varailin Reetan tulevat poliajat. Tänään piti olla Fannyn luokalla luokkaretki, mutta se peruuntui sopimattoman käytöksen vuoksi;-( Tavallaan onni, ettei se olekaan tänään, sillä lupasin olla huoltajana mukana. Eikä tämän päiväinen kapasiteettini ole kovin vastuullinen. En käynnisty millään, saan hommat hoidettua kuin sumussa ja laahaten. Päätäkin särkee. Kuvottaa, on nälkä, mutta ei tee ruoka mieli. Juilii, särkee ja jomottaa. Imuroin ja pyykkäsin, mutta hitaalla tempolla, en läheskään tanssinut imurin kanssa.
   Viikonlopusta ja pääsisäisestä on kivat muistijäljet olemassa. Niin ja maljakot täynnä trullivitsoja ja höyheniä. Matti ja Teppo vetivät loistavan tanssikeikan vahvalla karismallaan, hyvillä kipaleilla ja löysällä huumorilla. Sain tanssia todella paljon. Parasta oli yhden kurssikaverin kanssa vedetty hidas valssi, hitsi mitä taidetta, vaikka eka kertaa tanssimme valssia yhdessä. Niin, minä ja hidas valssi, se on yhtälö mistä pidän nykyään todella paljon. Näin se mieli muuttuu, kun opit karttuu. Sunnuntaina vedimme yhden siskomme perheen pihalla pihatalkoot. Saimme pihan uudistettua ja kesän alulle kunnon porukalla. Kyllä siinä naapurit ja ohikulkijat pitkään katsoivat kun touhusimme, porukkaa oli kuin vilikkilässä kissoja. Lapsia valtavasti, milloin puussa, milloin maassa. Nauroimme, touhusimme, lauloimme, tanssimme, saimme paljon aikaan ja välillä söimme ja taas uudelleen söimme. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja kaikki viihtyivät. Ihana päivä ja huippu porukka, olemme upea klaani ;-) Kävi siinä "esi-isämme  ja -äitimmekin " laumansa laskemassa.
   Reetan asiat ovat hyvin, se on tärkeintä havaita, kuulla, tajuta ja oivaltaa. Lääkärikäynti oli nopeatempoinen ja aikataulut pitivät täsmälleen. Reetan lääkityksiä muutettiin, kevennettiin kerralla. Vyöruusun estolääkitys saatiin lopettaa kuin seinään, Ditrim dublo jatkuu kolmena päivänä viikossa yhä. Hyljintälääkkeen purku käynnistettiin jälleen. Nyt annostus 0,35 ml kahdesti päivässä kuukauden ajan. Sitten kuukausi 0,3 ml ja seuraava kuukausi 0,25 ml kahdesti päivässä. Seuraava päiväkäynti Helsingissä heinäkuun lopussa. Oulussa polikäynnit kerran kuussa. Sitten mietitään jälleen jatkot.
   Olen niitä hormonipitoisuuksia funtsinut, nyt mitatut ja löydetyt sykäykset ovat aivoista tulevien signaalien antamia, munasarjat eivät vielä kerro käsittääkseni mitään. Eli korvaushoidot tulevat ajankohtaisiksi joskus. Opinpa jälleen tuonkin monimutkaisuuden yhden nyanssin. Neidille annettiin luonnonvesiin uintilupa kesäksi ja tarkensimme vielä sukellusluvankin. Kylmäsavustetulle lohelle irtosi myös lupa, mutta kaikki vakuumiin pakatut kalaversiot ovat yhä kiellettyjä. Samoin homejuustot ja tietyt raakat jutskat... Mutta ruokavalio monipuolistuu koko ajan. Olemme tyytyväisiä. Lyppi otettiin, tuloksia soitellaan joskus ensi viikolla, edes tarkkaa soittopäivää ei annettu. Jotenkin kevytkenkäisesti ohitettiin koko aihepiiri, vaikka se on suunnattoman tärkeä tutkimus. Mutta luottamus on mitä ilmeisemmin lääketieteellisestikin korkea. Samalla otettiin myös selkäytimestä näyte, haluttiin päänsäryn vuoksi tarkistaa ja varmistaa. Päänsärkyä siis on yhä, ajoittain, vaihtelevasti. Mutta niin tuntuu olevan koko meidän sakilla.
   Kuntotesti meni hyvin, samat vahvuudet kuin aikaisemminkin, tulokset jopa reilusti parempia kuin terveillä verrokeilla. Notkeus yhä sama, hiukan ikätasoa alhaisempi kuin aikaisemminkin yhdessä tehdyssä testissä. Neiti paransi omia ennätyksiään monessa kohtaa. Mutta ennen kuntotestiä sain kokea jälleen valtavan ahdistuneen itkupotkuraivarikohtauksen. Tiedän sen tunteen ja vyöryn joka valtaa, kun näkeekään sairaalan. Itsellä se menee paniikin puolelle ja Reetalla nyt ihan raivariksi saakka. Ymmärrän lastani, tiedän ne tunteet ja kropan oireet aina näihin totuuksiin törmätessä. Mutta nyt näitä alkaa puskea milloin missäkin tilanteessa...
   Törmäsimme jälleen entisiin tuttuihin ja myös uusiin ihmisiin. Asuntolassa oli ruuhkaa, päädyimme Reetan kanssa ihan omasta tahdostamme olohuoneen lattialle nukkumaan. Kas kummaa asuntolasta oli patjat kadonneet, näytti aika ankealta tekemämme peti, kaksi pinnasängyn patjaa rinnakkain paljaalla lattialla. Annoimme siis jo petaamamme ja varaamamme huoneen uusille tulokkaille, joilla edessä useamman päivän tutkimukset ja päällä paniikki. Onneksi alakerrassa perheasunnossa oli remonttimies asunnon ovella. Tajusin tilaisuutemme koittaneen ja raahasin alakerrasta kolmanteen kerrokseen remontin seasta leveän patjan. Näin saimme ihan oikean patjan yöksi allemme. Nukuimme minkä nukuimme, sumuilevaa usvaahan se on ajoittain. Eilen laitoin myös napakkaa viestiä yhden tuttavaperheen puolesta, mitä ilmeisemmin sain asian selitettyä ja auttavaa ymmärrystä tälle perheelle järjestettyä. Välillä yhteiskunnassa on niin suppean kankea systeemi, ettei nähdä asioita laajemmin. Argh! Pitää jaksaa vaatia ja tapellakin oikeuksistaan. Toivottavasti tästä minun sekaantumisestani seuraa tuolle perheelle edes jotakin hyvää, ainakin toivon sitä hartaasti. Saamani viestin perustella ainakin perheen äiti oli sekaantumisestani kiitollinen... Pitää vain aina jaksaa vaikka ei jaksakaan...
   Sain kuulla myös lisäselityksen sille, miksi Reetta on aina nukutuksen jälkeen niin äreä ja todella raivotar. Niin, moneskohan kymmenes nukutus lie ja nyt minulle kerrottiin, että toisilla anestesia-aineet aiheuttavat ärtymystä. Nyt siis ymmärrän lastani hiukan paremmin senkin suhteen, sillä neiti on aina kuin pommikone kun saapuu heräämöstä. Olen luullut sen olevan kauheaa nälkää, mutta sitä korostaa vielä ne mömmöt. Eilenkin leikkurissa ja heräämössä meni alle tunti, kun neiti avaa silmänsä hän lähtee heti hoipertelemaan ja syömään. Kun neiti puki siviilivaatteita päälle lämmitin jo lihaperunasoselaatikkoa mikrossa, lasillinen maitoa ja jugurttijuomaa päälle. Kaksikymmentä minuuttia heräämön jälkeen olimme jo matkalla lounaalle ravintolaan. Puolikkaan pizzan ja limukkalasillisen jälkeen lapseni alkoi olla käytökseltään siedettävä. Se on aika vaahtoamista se, siinä saattaa hoitajat, ohikulkijat ja tarjoilijat kuulla kunniansa, jos hommat tökkii...  Niin ja muutama kommentti saattaa sivaltaa mammaakin. Hävettää jopa kuunnella, mutta ei auta.
   Eilisen loppupäivän meillä olikin leppoisan kivaa, lenkkeilimme, tutkimme luontoa, keväänmerkkejä, puhuimme hanhille ruotsia ja kuvasimme kukkia. Hörisimme ja nautimme auringosta. Reissuumme mahtui muutakin nautintoa ja hyvää mieltä. Matkustimme jo maanantaina, jotta ehdimme ystävillemme Inkooseen kyläilemään. Meitä odotti notkuvat pääsisäisherkkupöydät ja turisteilu. Kävimme ihanassa galleriassa, samoilimme rannoilla ja kiipeilimme kallioilla. Luonto antoi parastaan ja vierailu teki hyvää. Kiitos;-) Mutta nyt postaukseni alkaa lähetä sitä otsaketta, eli koputusta. Menimme lentokentälle todellakin hyvissä ajoin, tapamme mukaan. Nykyisin vip-tilat ovat liikelentopuolella, eli lentokentän toisella laidalla. Odottelimme ja toimimme saamiemme ohjeiden mukaan. Jokin kuitenkin mättäsi jossakin  ja aikataulut himpun verran pissasi. Tasan meistä riippumattomista syistä. Kun ajoimme omalla linja-autollamme kohti odottavaa konetta matkalle sattui sen kolme traktoria ruuhkauttamaan reittejä ja sen sata mutkaa. Lentokone oli kuulemma seitsemän minuutin ajomatkan päässä lähtöpisteestämme, jota nuo muut kenttäkuljetukset viivyttivät muutamilla tärkeillä minuuteilla. Näinpä kun viimein saavuimme omalla linja-autollamme koneen vierelle se olikin jo lähdössä. Tikapuut oli vedetty jo pois ja semmoinen kuljetuskone oli koneen keulassa kiinni ja nokka koholla. Klups!, sanoimme kaikki, sekä linja-autokuski, saattajamme ja me. Saattajamme oli portille soittanut matkan aikana ja kaikkien piti tietää tulostamme, mutta sitten joku olikin päättänyt koneen olevan jo lastattu ja sulkivat ovet. Niin etupenkistä puuttui kaksi tärkeää naista, mää ja Reetta! Menihän siinä jälleen vaikka mitä väreitä epäuskosta kylmiin, kun ajattelimme jäävämme kentälle. Niin se kuski sitten juoksi ja huitoi sitä nokkakoneen kuljettajalle, joka taas hyppäsi tikaskoneeseen ja juoksimme kasseinemme portaille. Siinä vaiheessa koputtelimme valtavan  ison lentokoneen ovea ja se avattiin meille. Melekoista! Eipä ole ennen ollut noin tehokasta ja valtavan mahtipontista mikään koputtelu. Vähäkös muut matkustajat katsoivat ihmeissään, kun saimme moisen huippupalvelun. Olivat kuulemma lentoemot portaiden irrottamisen jälkeen tajunneet puuttumisemme, mutta portaat oli jo irti. Saman tien se nokkakone olikin taas vauhdissa ja lähdimme kohti kiitorataa. Matkustin todella voipuneen rasittuneena, Reetta luki ja kuvasi, söi loput pizzat ja oli pirteä kuin peipponen. Minä heräsin töyssyyn, kun kone laskeutui Oulun kentälle. Kotona meitä odotti ruoka ja päädyin saunan kautta nukkumaan.
   Tänään moni asia on hämmentävän epäuskoista ja epätodellista, ilmeisesti ole yhä pilvissä. Reetta porskuttaa reippaana ja raikkaana, ihime sissi. Että semmoinen koputus tässä nyt oli, kannattaa koputella, sitä ei aina tiedä minkä oven saa avattua. Kunhan vaan jaksaa uskoa ja koputtaa sitkeästi...