TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 23. heinäkuuta 2013

ELÄMÄ ON.... KESKENERÄISTÄ

Olen joskus keväällä moisen lyriikkana elämästä kirjoittanut...

"Elämä on, kuin kelkka soratiellä,
joka ei tahdo matkaa niellä.
Kuin lintu siivetön,
kuitenkin vapaa, peloton.
Kuin veteen puuro keitetty,
mahdollisuus hukkaan heitetty.

Elämä on, kuin saunan kylmä kiuas,
joka on vain tyhjä sihaus.
Kuin kesä valoton,
kuitenkin lämmin ja yötön.
Kuin keitto yli kupliva,
kaikkialle laavaa roiskuva.

Välillä elämä on kuin sadekuuro sakea.
Välillä elämä on kuin vadelmahillo makea.
Elämä on seikkailu,
elämä on...

Elämä on mahdollisuus,
elämä on seikkailu,
johon rohkeasti heittäydy.
Anna elämän viedä,
levitä kätesi, liidä.

Elämä on kuin lakana tuulessa,
vapaana ilmassa kuivuva.
Kuin tuo lintuparvi,
jota ei ahdista arki.
Lakana raikas tuoksuva,
elämä kaunis, valloittava.

Elämä on, kuin pelto orastava,
elämää näin uutta puskeva.
Kuin avoin tuo kirja,
punainen kypsyvä marja.
Kädessä kohtalon vivut,
kuvittaa nämä tyhjät sivut.

Välillä elämä on kuin sadekuuro sakea.
Välillä elämä on kuin vedelmahillo makea.
Elämä on seikkailu,
elämä on..."

   Sitähän tämä, välillä makeaa ja hiukan hapantakin, ennen kaikkea kauhean keskeneräistä. Kaikki.

   Josko hiukan taas avaan keskeneräistä elämäämme. Olimme eilisen Oulussa, viikkokontrollissa. Kaikkinensa hyvä päivä, tulosten ja asioiden suhteen silleen yhteenvetona ajateltuna. Moni asia on yhä ja nyt hyvin, verrattuna siihen kuinka muutama viikko sitten asiat olivat. Itselle oli tärkeät lääkärin sanat, että yksi voitto on saavutettu, kun luuydin täytti kolme kuukautta ja kaikki arvot ovat kohenemassa, sekä jyllänneet viirukset on toistaiseksi selätetty. Ennen kaikkea se, että lapsi on hengissä tässä vaiheessa ja noilla kokemukseilla on mieletön erävoitto. Yleensä siirron jälkeen alkaa kahden viikon kohdalla vaikeudet. Ensimmäisenä iskee bakteeritulehdukset ja sen jälkeen jylläävät viirukset. Suurin piirtein näinhän se menikin ensimmäisinä kuukausina. Päällekkäisiä viruksia useampia, jotka sitten söivät lääkitysten kanssa uutta ydintä ja sen paukkuja. Eiliset labrat huojensivat valtavasti, ovat tykittäneet kohonneilla arvoilla ylöspäin vallinneesta alhosta. Eilen Hb 89, noussut hyvin. Trompparit 211, nousua liki 100 pykälää. Leukkarit 1,3, viime viikkolla 0,9. Neutrofiilit 0,6. Niin ja kreat olivat normalisoiutuneet nyt 46, kun ne oli siellä seitsemässäkympissä. Tehdyt lääkemuutokset olivat oikeita siirtoja tässä vaiheessa. Sitten tietenkin minä tyhmä olinkin antanut uutta sieniestolääkettä aamuisin, sillä onkin puolestaan hyljintälääkkeen vaikutusta vähentävä vaikutus, joten tästäkin olen viisastunut eilisen osastokäynnin johdosta. Eilinen cya-pitoisuus oli 90 ja rapiat, eli alle tavoitteellisen 100-150. Jatkamme kuitenkin viikon ainakin edellisellä annostuksella ja vaihdamme sienilääkkeen ajankohtaa, josko sitten olisimme oikeissa realistisissa arvoissa. Paas kattoo. Tätä asiaa ei tajunnut lääkäri kertoa minulle viikko sitten lääkettä vaihdettaessa ja se tarkistettiin uudelleen Oulussakin, kun asiasta itse kysyin. Moinen tuli esille hoitajan kirjatessa ohjelmaan lääkkeitä, jolloin systeemi herjasi moisesta haittavaikutuksesta, vähäkö hieno systeemi. Eli miten olisin tuotakaan omilla aivoillani honannut, en sitten mitenkään. Tänään sitten odottelen sytomegalo, Oulun, vastausta. Annoin viikko sitten Reetalle raportin lypin tuloksista ja lääkärin soitosta. Sanoin uuden luuytimen olevan hiukan laiskan, mutta toimivan muuten oikealla tavalla. Silloin neidillä silmissä välähti ja hän tokaisi minun olevan sen laiskan, eikä hänen ytimensä. No, olen ollut kaiken liikenevän ajan sohvaperuna ja helekatin poikki, joten se laiskuudeksi määriteltäköön. Eli Reetan kantasolusiirron jälkitila on yhä keskeneräinen, mutta sitähän elämä on... Erävoittoja napsimme päivä ja tulos kerrallaan, hitaasti, kärsivällisesti, toiveikkaasti ja mahdollisuuksia nähden.

   Remonttimme ja kotimme on todella keskeneräinen. Laatoitus on valmis, niiltä osin kuin se on voitu valmiiksi tehdä. Kuivuva alue kuivuu... Aamulla siirtyi olohuoneen kalustus keittiöön, sohvan löysin pystystä ruokapöydän vierestä. Laminaatit on pinossa ja uutta suunnitellaan asennettavan, jahka nyt muutama asia laminaateista valkenee. Seinät ovat saaneet jo uuden värin, "muutamia" listanpätkiä huutaa lattianrajat. Kait se tästä valmistuukin, joskus. Mutta onhan tämä sitkeää tehdä remppaa asutussa huushollissa. Pölyä on jokaisessa mutkassa, kipossa ja saumassa. Sitten roudaat huonekaluja huoneesta toiseen ja siirrät taas eri nurkkaan. Ja kun tätä roinaa on suurperheessä kiitettävästi. Elikot kirmailee seassa, niillä on hauskaa. Näkisittepä Vienon, kuinka siniset silmät kiiluu, kun pääsee sohvaa ylös ja alas pystysuunnassa. Koirat ovat olleet myös evakossa, mutta nyt yön ajan kotona. Mutta kait se tästä, palanen kerrallaan kodiksi jälleen muuttuu. Itsellä olisi vain matkalaukkukiintiö kantta myöten täysi ja haluaisin kotiin. Samoin Reetta kaipaisi asumista kotona, mutta ei ennen kuin remppa on valmis, pölyt siivottu ja "remppapöly" laskeutunut. Valmiiseen vasta... Remppahan puolestaan edistyy muilta osin Pasin käsien kautta, työt hiukan haittaa omia tekemisiä. Mutta näillä mennään, nopeampi vaihtoehto tämäkin, kuin se että odottaisimme vapautuvaa kirvesmiestä. Taitaa olla sesonkiaika, niilläkin. Minun aikani menee sahatessa noissa sairaaloissa, huushollatessa, siivotessa, organisoidessa ja se vain menee arkea pyörittäessä. Ihmeesti olen ollut käämejä käryyttämättä vanhempieni luona, olen siihen aivan liian väsynyt. Eilisen vihelsin kyllä naama roikkuen ja otin jopa tunnin tirsat sairaalakeikan jälkeen. Vielä ensi yön Reetalla menee nesteytys. Toivottavasti kotisairaalamme saadaan purettua pysyvästi sen jälkeen. Eli keskeneräistä on yhä, toivottavasti ei enää kauhean kauan.

   Sain juuri puhelun Oulusta, Pasi lähti vapaapäivänään, joutessaan käyttämään sitä autoamme tutkimuksissa. Hyytyminen siihen mummulan pihaan olikin onneksi väliaikaista, se alkoi kulkemaan taas, joskin epävarmasti. Vikakoodinluvussa löytyi vikakin, moottorin sähköjohtosarja (taisi mennä noin) oli kulunut lähes puhki ja poikki. Siitä syystä niin monta oiretta oli samanaikaisesti pinnalla. Kuulemma voivat korjata sen samalla keikalla, onneksi. Olen hiukan paineita moisestakin kerännyt, mikä on syy, mitä seurauksia ja mitä mahtaa maksaa. Eli sekin kuulosti kohtuulliselta, verrattuna siihen paljonko maksaa suuri huolto ja korjaus. Aina mihin vertaa. Mutta jospa tuo keskeneräisyys hoituisi tänään ja saisimme jonkin asian tässä paletissamme päätettyä ja valmiiksi. Olisihan se hienova! Kun on monta päällekkäistä ja keskeneräistä niin väistämättä kaikki viivästyvät. Samana päivänä pitää tempoa asiasta ja aiheesta toiseen nopeillakin vaihdoilla. Kelata aina nuppi hoidettavan asian tasolle, ettei mene roolit sekaisin. Milloin olen äiti, milloin kotisairaanhoitaja, milloin kokki, milloin säätäjä, milloin kuski, milloin organisoija ja milloin mikäkin puhelu koskee mitäkin. Minulla pyörii viimeisimmät epikriisit laukussa ja majapaikan mukaan, jotta voin tsekata tarvittaessa ja kysyttäessä. Onneksi Reetan asioissa kykenen muistamaan vielä äärettömän hyvin asioita, en tarvitse kalenteria tai pahemmin muistiinpanoja, jostakin ne vastaukset vain pulpahtelee. Sitten tilttaan jossakin vähemmän tärkeässä, unohdan vaikka laittaa vaihteen päälle ja odotan kaasu ulvoen miksei kulje.

   Leipoakin voisin, huomenna on jälleen synttärit ja tietty minun ikiomat nimpparit. Kakun paikka. Fanny täyttää hienot 12. Juhlapaikka on vielä hakusessa, sillä oma piha ja takaterassimmekin on käymistilassa rempasta johtuen. Liekö menee mummulassa nekin tynkäkekkerit. Kuulin tarttuvista tautiepäilyistä myös lapsikatraassamme, joten evakosta ja eristyksestä johtuen vedämme matalalla profiililla huomiset pirskeet. Harmi, Fannyn kannalta. Onneksi serkkuja asuu lauma naapurissa ja tytöt ovat vaihtuvilla kokoonpanoilla leikkineet päiväkausia. Kikatusta ja touhotusta iltamyöhäiseen saakka. Yhtenä iltanakin oli sairaanhoitaja huudellut Reetan tippaan pihalta, sillä neiti vetää viimeiseen saakka letkuista vapaana kuin vain voi. Kaikesta huolimatta jotkin keskeneräiset asiat tuntuvat etenevän, pienilläkin askelilla. Jospa ne siitä valmistuisivat, joskus. Nyt tuhlasin omaa aikaani tässä koneella, mutta minulla ei ole oikein ollut tilaisuutta jäsennellä elämäämme muuta kuin lennosta. Tekee todella hyvää välillä istahtaa ja kirjoittaa auki pätkä tätä meidän elämää. Tätähän tämä elämä on... Tälle aamulle olen hoidellut remppa-asioita, vastannut noin kahteentoista puheluun, soittanut itse muutaman, hoitanut kahdeksalle hengelle ruokaostokset, lääkinnyt lapseni, kokannut ja syöttänyt siinä sivussa isommankin lauman. Olen ollut mukana kosteusmittauksissa, neuvotellut aikatauluista, varustautunut leipomisoperaatioon ja suunnitellut huomista kakkua. Reetta on puolestaan Helsingin luvan saatuaan syönyt ruisleivän päällä noin kilon verran suolattua lohta nautiskellen ja oliiveja menee keksimäärin 25 kipaletta per istunto. Kyllä on ihana katsoa, kuinka neiti osaa nauttia saaduista etuuksista ja normaaliuden mittareista. Ruokapäiväkirja kenties näyttää ravitsemusterapeutin mielestä yksipuoliselta, voiko leipää, lohta ja oliiveja syödä noin paljon. Mutta ehkä meille on turha siitä alkaa naputtamaan, sillä mielestäni on loistavaa että meillä on liikkuva, runsaasti kuluttava lapsi, joka syö ja juo todella hyvin. Ihan sama tässä vaiheessa vaikka lohta on enemmän kuin laki sallii, mieluummin yksipuolista ja vitamiinilisiä, kuin nenämahaletkun kautta lieminä. Olen ehkä suppea, mutta näin näen tässä keskeneräisyydessä tämän keskeneräisen asian.

   Olin juuri laukaisemaisillaan tämän, kun sainkin puhelun lääkäriltä Oulusta. Sytomegalovastaus värähtää jälleen Oulun mittareilla, nyt noin 550. Siitäkös onkin lähtenyt suurempi vyyhti pyörimään, kuinka tämä on mahdollista. Nooh, päätin ottaa sen asian lunkisti, enkä itse värähtänyt mihinkään suuntaan. Nyt heräsi labrojen väliset erot ja tulosten verrattavuuksien luotettavuus esille. Kuinka moinen on mahdollista. Helsingissä pitäisi olla parhaat, tutkimusmenetelmät ja taatusti vahvin ammattitaito tämän asian suhteen Suomessa, joten luotan siihen negatiiviseen vastaukseen. Ensi maanantaina sama näyte tutkitaan molemmissa sairaaloissa, mitä se kertoo, sepä on ihan vielä keskeneräinen asia. Onneksi Reetalle ei ole aloitettu uudelleen arvojen noustua luuydintä lamaavaa viruslääkitystä, voi onneksi... Mutta nyt lähti remppamies ja hän vakuutti heillä olevan tasan tarkkaan luotettavat ja kalibroidut kosteusmittarit. Niiden perusteella huomenna saadaan laatoittaa keittiön keskeneräinen lattia loppuun saakka. Hitsi, tämä elämähän etenee...

torstai 18. heinäkuuta 2013

JODLADIIIII

Joutessani päätin jodlata, jodladii, kun en enää tiedä mihin revetä. Jodladiiiii!!

   Meidän elämämme raportoinnissa näyttää tämä neljäkin päivää olevan hirveän tapahtumarikasta. Siis aivan älytöntä, mutta näillä mennään. Jodladii. Lähdimme siis sunnuntaina kalaan, Uljualle, ihan koko porukalla. Laulelimme ja syke oli hyvä. Kunnes mieheni autonratissa tuumasi jotain olevan vialla. Tila-automme hyytyi oudosti. Sitten siitä napsahti toimintakyvyttömäksi vakionopeudensäädin. Eiku auto parkkiin metsätaipalleelle ja konepeltiä ylös. Konepellin alta tuleva savu ei lähtenyt autosta vaan miehestä, me naiset jatkoimme laulamista. Auto alkoi jälleen kulkemaan, mutta hyytyili välillä, jatkoi taas kytkintä lirputtelemalla. Pääsimme siis Uljualle ja ongelle. Meiltä tulee sinne matkaa noin 70 km suuntaansa. Kun saimme onkimisemme ongittua lähdimme takaisin. Silloin kävi jo kylmä hiki otsassa, kainaloissa ja hiukan laajemminkin, kun automme hyytyi nelostielle poikittain. Tarmokkaana meinasin jo ulkoistaa itseni ja viittoa muun liikenteen seis.  Sitten automme jatkoi taas matkaansa, en ehtinyt kuin avata turvavyöt ja oven, muuten olin vielä kyydissä. Silloin alkoi jo laulaminenkin loppumaan. Ajoimme tankkaamaan ja minä tein välipalaostoksia huoltoasemalta. Jono ei edennyt sitten niin millään ja papparaisilla oli mustikkapiirakoiden kanssa todella vaikeaa ennen minua. Vuoroni tuli ja sillä sekunnilla seuraavana minusta ollut mieshenkilö kaatoi kahvinsa säihkysäärilleni, housuilleni ja kenkääni. Silloin savusin minäkin jo aika lahjakkaasti. Kummasti sain tilaa tiskillä... Olihan se kaiken paskan huipentuma kävellä kenkä kahvia hölskyen ja housut märkänä autoon. Pasi luuli ilmeestäni päätellen minun jopa pyörtyneen, mutta kait vedin sillä hetkellä aika heikolla hapella ja pohjalukemilla. Voiko enempää mahtua vastoinkäymisiä moiseen pirsitysretkeen. Pääsimme evakkokotiin, välillä hyydyimme, taas lauloimme, mutta matkamme jatkui kuitenkin. Lähdin siis Pasin autolla tuplien kanssa yöksi ja aamuksi valmiiksi Ouluun.

   Oulussa kaikki näytti Reetan osalta olevan mallillaan, siis edellisviikkoisella tasolla. Tosin iltasella sain soiton jälleen kohonneesta sytomegalosta, nyt paukkui himpun yli 400 kyseinen arvo. Kuulemma hoidoille rajana pidetään arvoa 500. Eli saimme parin päivän aikalisän tässä murheessa. Maanantaina saimme kuulla vakuutuksen korvaavan veden aiheuttaman vahingon, muttei putken tukkoisuutta. Evakkoasumisesta saamme nähtävästi jonkinlaisen kulukorvauksen, jahka tekevät päätöksiä ja ratkaisuja. Öisin ja tiistaina on Pasi repinyt huushollimme auki, me puolestamme olemme lennelleet Reetan kanssa Helsingissä ja ajelleet taksilla. Tila-automme mysteeri ei ole selvinnyt näillä lakeuksilla, pitäisi roudata Ouluun sekin hoitoon. Helsingissä neidiltä napatiin toinen cvk pois ja minulle jäi tuntuma että moni asia on hyvin. Annoin siitä illalla raportin Oulun suunnalle takapäivystäjän soittaessa. Yönesteytykset aloitettiin ainakin viikoksi uudelleen, tällä kertaa kaikki vehkeet on roudattu mummulaan. Kreat heiluu yhä hiukan kohonneina. Sytomegalovastauksen ja suunnitelmat sen viruksen osalta saamme huomenna. Kyselin jopa viruslääkkeen tablettiversiota, kenties ylläpitohoitona voisikin olla mahdollinen hoitomuoto. Briteissä tabletti on erittäin yleinen, kentien kustannustehokkaammin ajateltuna, hoitovaste ehkä suonensisäistä heikompi. Lyppivastauksia odotettavissa ensi viikolla. Nämä heikohkot veriarvot eivät kuulemma huoleta, kuuluvat asiaan ja näyttävät olevan hallinnassa. Seuraava keikka Helsinkiin kuuden kuukauden kohdalla, eli lokakuussa. Siihen saakka alustava suunniltelma kerran viikossa kontrollit Oulussa ja toisenkin cvk:n poisto syksyllä. Siis mikäli nämä virusasiat ja polyooma pysyvät kurissa. Reetta sai hiukan löysiä vähämikrobiseen ruokavalioonsa, kun kysäisi. Mikäli itse suolaamme tuoretta kalaa, niin sitä saa syödä. Samoin oliiveja juuri avatusta purkista. Näinkin pienet joustot saivat hymyn huulille. Leikkurista saapui jälleen nälkäinen pirttihirmunpoikanen, kyllä sai sairaalakeittiö kuulla kunniansa sapuskoista. Mutta kun aikataulumme oli niin napakka, ettei muuta ehtinyt, kun piti joutua kentälle. Saimme myös venäläisen taksikuskin, joten vip-terminaalia emme keilimuurísta johtuen löytäneet. Niinpä vip-emäntä juoksi meidät kiinni yläkautta ja johdatti meille varattuihin tiloihin. Koneessa olimme nätisti, ainakin minä nukuin todella söpösti. Olimme mummulassa illalla kahdeksan pintaan ja neiti laitettiin yöksi letkuihin yhdeksän jälkeen. Peräkamarissa meitä nukkuikin lauma; minä, Reetta, Verna, Reino, Kaino ja Väinö, sekä tippateline. Muut perheestämme, eli puolet, olivat yön kotona. Eilen on aloitettu laatoitus eteisestä keittiöön päin, joten lattiamme ei ole käveltävissä. Kuljemme sisään ja vessaan takaoven ja terassin kautta. Tollo pelkää meteliä viihtyen ulkona ja Vieno on sijoitettu saunalle ruokineen ja hiekkalaatikoineen. Irrotin aamulla Reetalta tipan ja lähdin hoitamaan asioita, nyt se hiivatin automme lasahti lopullisesti eikä edes startannut. Eli sielläpä lahokoot mummulan pihassa, kohta lykkään Kalajokeen koko murheenkryynin. Jodladii, mites sen nyt saa Ouluun hoitoon, kun se ei enää käynnisty? Soitin Ukkopolon hakemaan, mutta ehdin savuten kävellä länksyttämään jo hyvän matkaa vastaan. Nyt olen vakuutusyhtiölle antanut tarkan suunnitelman ja laskelmat vesivahingostamme, senkin tempaisin Etelän-matkalla puhtaaksikirjoitusta vaille valmiiksi. Onpahan jälleen yksi asia hoidettu, paas kattoo mitä seuraavaksi. Lääkäreiden mielestä Reetta saa palata kotiin vasta, kun "pöly" on laskeutunut. Eli tässä on yhä muutama avoin kysymys ja liikkuva palanen pelissä. Tukos on saatu avattua, mikä se oli, sitä ei ole kyetty määrittelemään. Kaksi kertaa kameraputkimiehen käynti ja kaksi kertaa jätehuolto myyrineen... Tiukkaa oli, oli sitten mitä oli, mutta nyt pitäisi kulkea taas. Olen ollut terveystarkastajiin ja muihin asiantuntijoihin yhteydessä, nyt näitä mikrobiasioita selvittää muutama taho. Ennen sitä emme voi ja uskalla Reetan kanssa kotiin muuttaa. Täällä hyrrää jokin kuivuri ja kyykkii nuori, notkea laatoittaja. Tiskikone näyttää olevan makkarissa, jääkaappi olohuoneessa, muut kaapistot autotallissa ja kamareissa. Voihan vitalis mikä siivoaminen tässä onkaan edessä, jahka pääsemme siihen pisteeseen. Nyt alkaa laatta läheneen ovensuuta, pakko ulkoistaa itsensä, jottei minua muurata tänne kamariin vuorokausiksi... Tuota kastunutta vahinkokohtaa ei voi vielä laittaa kiinni, ensin kuivatellaan, hiotaan, desinfioidaan ja taas kuivatellaan. Hiukan myös seinää revitään, paikataan ja nypytetään. Minä sen kun jodlaiden kun sahaan kahden huushollin väliä, hoidan juoksevia, paperiasioita ja pyöritän rattaita missä tarvitaan. Tervejärkinen en enää luule olevani, jotenkin toleranssi on aika vallaton, melkein jopa kohtuuton. Nyt suhaan loppujen lasten kanssa mummulaan kotisairaanhoidon kautta, jotta kaikki pelit ja vehkeet ovat käden ulottuvilla kotisairaalassamme. Kaikesta huolimatta neitimme Reetta on hyväntuulinen ja todella onnellinen kun toinen cvk on pois. Nyt pidämme tarkkaa ruokapäiväkirjaa ja laskemme kaloreita, sillä neidin paino on yli kilon alhaisempi kuin toukokuussa Helsingissä. Se on ollut sitä nyt kesäkuun alusta saakka. Päällisin puolin sekä omasta, Oulun ja Helsingin mielestä Reetta voi hyvin. Joten luottakaamme siihen!

   Tiedätkös milloin nainen on keski-ikäinen? Lauantaina meitä oli muutama tätä samaa ikäluokkaa oleva nainen lähdössä baariin ja tanssimaan. Mitä tekee tämän ikäinen? No mittaa verenpaineet, uskaltaako lähteä vai meneekö peiton alle, tähän on tultu! Paineeni olivat ihan optimaaliset, vaikka outoa kohinaa ja tykytystä onkin ollut havaittavisa viimeisen parin viikon aikana. Luin myös tutkimustuloksen, että 44-vuotiaana iskee jokin kriisi, jopa useitakin kriisipesäkkeitä aktivoituu samaan aikaan kun ihminen punnitsee elämäänsä. Eli minähän olen yhä alle sen, joten odottelen kuumeisesti millaista kriisiä olisi elämällä 44-vuotiaana tarjolla... Isä ja äiti nauroivat räkänä, kun kerroin moisen teorian, heidän mielestään olen ollut kriisissä viimeiset vuodet jo aika napakasti. Olenko siis varhaiskypsä? Huomasin tässä, että että kirjoitin kaikki käsillä olevat asiat sekaisin. Reetan tilanteen, suunnitelmat, auto-ongelmat ja vesivahingot, sekä jodlasin jonninjoutavat havainnot. Mutta kun nämä kaikki soljuvat sulassa sovussa kaiken päivää, en voi eritellä, että tänään ratkomme tätä tai tätä ongelmaa ja haastetta. Koko ajan on sen seitsemän asiaa tapetilla ja käsittelyssä. Eli lyhyesti analysoituna, elämme elämäämme, johon kuuluvat kaikki nämä asiat samanaikaisesti. Että sellainen jodlaus! Nyt lähden ruokimaan laumani ja mieheni työpaikalle. Tsao!

P.S. Muutama tunti vierähti, nyt odottelen miehen hakua töistä, eli omaa aikaa on reilu tunti. Sain puhelun Helsingistä lääkäriltä, monta monituista päivää etuajassa. Kauhistutti, mutta olikin vastauksia ennen kuin osasivat odottaa, joten päättivät soittaa. Eli lyhyesti... Lyp vaikuttaa ensimmäisisssä testeissä puhtaalta, kaikki sen osalta hallinnassa. Kaikissa solulinjoissa on oikeassa suhteessa hyvin tuotantoa ja kaikki kypsyvät solut tulevat valmiiksi. Tosin sitä tuotantoa on hiukan odotettua, siis normaalia vähemmän. Sitten syitä, miksi luuydin lamailee, onhan noita. Kenties nämä jylläävät ja jyllänneet virukset ovat rasittaneet, sytomegalo, polyooma, vauvarokko ja olihan keväällä pusutautikin. Kenties lääkkeet ovat kuormittaneet, sytomegaloviruslääkkeet ja vahvat sieniestolääkkeet, sekä suoja-antibiootti ja onhan meillä myös hyljintälääke. Nämä kaikkihan näkyvät myös munuaisissa. Joten nyt meni lääkkeitä vaihtoon, jotta nähdään että onko niillä vaikutusta. Arvot alkoivat vappumaan kun munuaisten vajaatoiminnan jälkeen otettiin mm. sieniestolääkkeet takaisin käyttöön reilun viikon tauon jälkeen. Samoin hyljintälääkepitoisuutta lasketaan, tavoitteellista sellaista, kun on kolme kuukautta siirrosta kulunut. Tavoitteellinen cya-pitoisuus on nyt 100-150. Eli sekin löysäilee hiukan luuytimen kuormitusta. Kaikkinensa saamme kuulemma olla tyytyväisiä ja luottavaisia, koska tuotantoa tuloksekasta sellaista on koko ajan. Sitten sytomegalo on poistunut, hokkus pokkus, en ymmärrä. Maanantain testissä Oulussa värähti reilut 400 ja keksiviikkona Helsingissä alle mittausrajan, eli 150:nen. Samaa oli lääkärikin ihmetellyt ja soittanut tutkijalle ja saanut yhä varmennuksen negatiivisesta. Eli sehän olisi taas enemmän kuin satakolme jänistä, jos moinen paine löysäisi. Paas kattoo, mitä arpoo maanantaina Oulun labrakone... Pvk näytti Helsingissä jopa Oulua alhaisempia tuloksia, joten on siis labrakohtaisiakin eroja, ei arvot voi muuten noin hurjasti heittää kautta linjan. Mutta kunhan löytyisi se linja, jota seurata. Kuulemma seuraava lyppi kuuden kuukauden kohdalla on riittävä, asiaa seurataan nyt näillä lääkemuutoksilla ja pvk:lla. Eli saanen olla jälleen huojentunut... Reetan osalta kaikki pelittää hitaasti, toiveikkaasti ja varmasti. Tässä elämämme sillisalaatissa se on ehdottomasti suurin asia ja huoli, joka painaa repussa. Eli nyt jodlaan hiukan löysiä paineita pois, jodladiiii!

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

RÄPIKÖINTIRAPORTTI

Laukaisenpas tässä vaiheessa sunnuntaiaamua räpiköintiraportin. Ihan siitäkin syystä, että pitää hiukan itsekin kelailla tilannetta. Samahan näitä asioita on sitten pyöritellä täällä ja laukaista ne teidänkin iloksi. Katsoin, että olen neljä päivää sitten viimeksi kelaillut, se on pitkä aika näissä meidän liikkuvissa palasissa. Meinaa taas tapahtua sellaisella sykkeellä kaikkea, että itseäkin huimaa. Päätä huimaa, mahaa huimaa, tietoisuutta huimaa ja kokokonaisuutta huimaa. Vaikka kuinka pyörii, huimaa ja oksettaa, niin ei voi hypätä. Ei voi kyydistä pompata ja ottaa aikalisää. Mitä se aikalisäkään auttaisi, en tiedä, mutta olisi kiva jos voisi edes hetkeksi pompata johonkin turvaverkkoon ja roikkua siellä hetken ja jatkaa taas. Tai siis onhan me joihinkin olemassa oleviin turvaverkkoihin jouduttu pomppamaankin, roikutaan kynsin hampain. Yritetään hengitellä tasaisesti, ilman hyperventilointia ja kerätä ajatuksia ja voimia.
   Viikolla tuntui, että tämä meidän ja Reetankin tilanne on kuin lehmän häntä. Viistää kohta maata, kun laskee koko ajan. Iski morkkis siitä, että maanantaina jopa ajattelin, että nyt löysää Reetan kohdalla. Sen jälkeen alkoikin uutta pukkaamaan hiukan kaikesta. Pikakelaus siis muutamasta päivästä lienee paikallaan. Jostain syystä Reetan leukkarit siis romahtivat, vain 1,2. Trompparit noin 150, Hb 88 jne. Kreat hypähti uudelleen nousuun, yli 70. Jälleen viilattiin lääkkeitä ja mietittiin neuropenian syytä. Maalaisjärjellä ajattelin jo kasvutekijää tuikata, kuulemma se oli lääkäreilläkin seuravana ajatuksissa. No, ei tuikattu. Sitten se hiivatin polyooma siellä virtsarakossa heiluu yhä, kasvavilla potensseilla. Sitten se hiivatin sytomegalo veressä värähti jälleen arvolla noin 180. Helekatin helekatin helekatti... Paljon oli jälleen pienessä päässä uusia kysymyksiä vailla vastauksia. Silloin nämä oman pienen pään rajat meinaa tulla oikeasti vastaan, kun ajatuksia ja kysymyksiä tungetaan rajalliseen kuoreen ja kapasiteettiin nähden huikeita määriä. Eli olen siis saanut päänsäryn, nupin kireydestä johtuen. Hah, kiva jutska hei, tyk tyk tykyttää... No ei siitä sen enempää. Eli torstain Oulun keikka oli taas todella jännittävä, koska näitä uusia mutkia alkoi pukkaamaan. Tulokset taas määräisivät kauheasti kaikkea. Osastolla huomattiin, että paino olikin kilon alhaisempi kuin maanantaina, miten se on mahdollista? Onneksi yksi iskä tajusi osasyyn, yönesteytyksen lopettaminen, ainakin sillä selittynee muutama sata grammaa. No, joka tapauksessa Reetta ei saa enää menettää painoaan, energiajauheita ja mättöä tiheällä tahdilla. Mutta neidin kulutus on "kotioloissa" ja pihalla aika kovaa luokkaa, ei taho tankkaukset pysyä mukana. Joo, laiminlyön lastani siinäkin mitä ilmeisemmin, kun en tuollaista asiaa kykene hoitamaan. No joka tapauksessa saamme asua laitoksien ulkopuolella, kaikesta huolimatta. Torstaina jopa luultiin ja tutkittiin, josko punasolut hajoavat... Eivät hajoa, onneksi, sillä uutta tuotantoa kuitenkin pukkaa tulemaan koko ajan. Eli torstain veriarvot nostivat hiukan sitä valahtanutta ja maata hipovaa häntää. Hb 98, noussut. Kreat 64, korjaantumassa. Trompparit nyt 177, eli nousussa. Leukkarit nyt 1,6, eli korjausliikettä niissäkin. Se minulle osastolla tulostettu lappunen oli taas todella arvokas ja helpotti hiukan räpiköintiä. Sitten piti liipaisuvalmius viruslääkkeen osalta selvittää, mikäli sytomegalo vaatii hoitoa. Tietenkään noilla kohonneilla munuaisarvoilla se ei kaikista paras asia olisi... Kuitenkin kotisairaala oli valmiudessa heti, kiitos siitä jälleen. Perjantaina sytomegalovastaus näytti reilut 300, eli hiukan noussut, mutta ei vaadi hoitoa tässä vaiheessa. Mutta joudummekin huomenna käymään verikokeissa Oulussa, jotta tutkimukset ovat reaaliaikaisia ja vastauksia olisi Helsinkiin keskiviikolle.
   Räpiköintiraporttiamme mutkistaa vielä tämä viikko sitten paljastunut vesivahinko... Keskiviikkona Pasi alkoi purkamaan huushollia reilummin ja kuvaamaan vahinkojen laajuutta. Siinä vaiheessa lähdimme evakkoon päiväksi, ettei Reetta altistu moiselle pölylle. Aikeissa oli palata yöksi kotiin ja lähteä aamulla kohti Oulua kotoa käsin. Keskiviikkona lääkäri kuitenkin soitti illalla puoli seitsemän paikkeilla ja kielsi Reettaa asumasta kotona koko remontin ajan. Eli jälleen pomppasimme yhteen turvaverkkoomme ja karavaanimme kulkeutui minun vanhempieni helmoihin. Eli mikäli kotisairaalamme joutuu käynnistymään virushoidon kannalta, onkin kotiosoitteemme väärä osoite. Ainakin tässä vaiheessa punkkaamme vanhempieni nurkissa vaihtelevilla kokoonpanoilla määrittelemättömän ajan. Jätte kivaa!!!! Keskiviikkona minulta olisi kenties saanut vähemmän optimaaliset paineet mitattua, oli kohina korvieni välissä, aivokuoressai ja silmieni takana sen verran kovaa. Jopa minä valvoin lapsuudenkotini peräkamarinnurkassa muutaman öisen tunnin, kun yritin selkiyttää ajatusmaailmaani. No sain se jollakin tavalla selkiytettyä ja tällä hetkellä olen todella onnellisen kiitollinen moisesta turvaverkosta, johon meillä oli mahdollisuus hypätä. Eihän se varmaankaan henkilökemioita tai stressiprosentteja laske, punkata samaa huushollia vanhempien kanssa "liki aikuisena" oman laumansa kanssa, mutta en enää jaksa siitäkään huolehtia. Käänsin yöllisen aivomyrskyni tyynemmäksi ja päätin sopeutua. Mutta onhan tämä tilanne jo aika paksu kaikkinensa, siis nyt annetaan todella isolla kädellä. Olenkin vahvuuttani kyseenalaistanut muutamaan otteeseen viikon aikana, minä ja meidän perhe on kyllä helevetin vahvaa tekoa. Siis betonia, eihän tämä muuten ole mahdollista. No ollaan sitten betonia, liekö se meidän "betonivahvuutemme" tukkinut tuon hiivatin viemärinkin. Paksua joo. Yhtälömme on siis sekavaakin sekavempi, ainakin omasta mielestä. En tiedä miltä se lukijasta tuntuu, sekoilenko vain omiani. Sitäkin.
   Minä olen yrittänyt huushollata kahta huushollia. Ensinnäkin minun on pitänyt ottaa haltuun ja päivittää hygieniataso Reetan vaatimustasolle vanhempieni luona. Olen siis kynnet verillä siivonnut jääkaappia, keittiötä ja muutamaa muuatkin neliötä, jotta tiedän kaiken olevan ok. Välillä pyörähdän hiukan omassakin kodissa huushollaamassa, repimisjälkiä ja sen sellaista päivittämässä. Osa klaanistamme punkkaa kotona osa mummulassa. Pyrin kokkaamaan nyt kahdeksalle hengelle mummulassa ja hoitamaan kaikki kotiaskareet, jottemme kuormita vanhempiamme liikaa. Ja onhan noita hyviä sanojia, että elämme pummilla, joten emme ainakaan ruokaa ja sellaista pummaa eläkeläisiltä. Kuinka pitkäaikainen ratkaisu tämä tulee olemaan, sitä ei tiedä, ei kukaan. Mitä taas tähän huushollimme vesivahinkoon tulee, niin sitäkään ei tiedä korvaako vakuutus ja mikä on syy... Vesi, joka seisoo ja palaa takaisin on siis jätevettä, sekin on oma haasteensa. Huomenissa kuulemma käsitellään asiaamme vahinkoraportin osalta. Se raporttimies määräsi keittiön ja Fannyn huoneen väliseinän osittain purettavksi, samalla menee lattiat uusiksi, missä kaikkialla se selviää joskus... Kameraputkimies kävi myös ja kamera tökkää läpäisemättömään tukokseen ja seisovaan veteen neljässä metrissä. Jossakin alla, en tiedä onko se neljä metriä missä. Eli meneekö piha vai kodinhoitohuone-pesuhuonesektori purkuun, jos ei syytä löydy... Pistimme putkikameramiehen ohjeiden mukaan "räjäytysainetta" putkeen, mutta paskat se mitään räjäyttänyt, jumissa on yhä. Reetta käy kotipihalla leikkimässä ja takaoven kautta vessassa, muuten lapsemme on kodistaan ulkoistettu. Eilen muistin paniikissa, että cvk:n luumenet pitää huuhtoa. Eli ajoimme mummulasta kotiin, huuhtelin luumenet takaterassilla ja takaisin. Paljon olemme roinaa, tarvikkeita ja lääkkeitä kuljettaneet mummulaankin, mutta jotakin näköjään aina unohtuu.
   Tässä viikolla tajusin jo huolestua itsestäni. Sieluni peileissä kiilui ahdistusta, värit katosivat mielestä, vaatteista ja olemuksesta, olin sen muutaman öisen tunnin jopa uneton, eipä kauheasti hampaita naurattanut, märehdin jotain hiivatin maallista ongelmaa enemmän kuin Reetan tilannetta, märisin jopa revittäviä lattioita ja seiniä. Peilikuva oli haahuileva kuvotus... Floristin kesäkukat roikkuvat terassilla kuivina ruskeina koppuroina, tekemätöntä on vaikka muille jakaa. Korjausliikkeinä olen harrastanut lenkkeilyä, koirapyöräilyä, musiikki-tanssiterapiakäynnin Jari Sillanpään keikalla ja kaverin tuparit. Valtavasti liikkumista, naurua, tanssia, kivaa seuraa ja mieltä nostattavaa fiilistä, kyllä se kuvatus tästä taas kirkastuu. Viime yön olin jopa eri paikassa kuin Reetta. Illalla neiti keksi soittaa kaihoisan ikäväpuhelun ja kuulemma saattuu johonkin... Iskä ei taas moisesta tiennyt mitään, mutta onhan se hyvä meikää kiristääkin moisilla asioilla. Puhuimme kuitenkin illalla leppoisasti ja niin ne pienen paineet katosivat ja neiti nukkui hyvän yön. Mutta paniikki- stressivipu on todella liipaisuherkässä, myönnetään. Ja neiti tietää, mistä vivusta vääntää, ainakin yrittää pitää minut koko ajan kosketus- ja hajuetäisyydellä. Kohta lähden kokkaamaan klaanillemme sapuskat mummulaan. Samalla pakkailen kamoja, kun me sinne Ouluunkin pyrähdetään jo tänään, valmiiksi aamuksi. Matkalaukkuelämämme näyttää sen kun jatkuvan. Reetta viettää sellaista ainakin toistaiseksi mittaamattoman ajan. Neiti saa muuttaa kotiin vasta kun remppa on tehty ja tarvittavat mikrobimittaukset antavat luvan. Ei meillä siis hometta ole, tietääkseni, mutta muita altistavia mikrobeja rempasta johtuen kiitettävästi, kait... Eli palettimme on aika sekavahko, ainakin minusta ajoittain jopa saattaa siltä tuntua, vaikka olenkin suhteellisen sopeutuvainen. Tai ainakin olen luullut olevani. Mutta kaikkinensa tällä hetkellä tuntuu ihan voimaannuttavan selväjärkiseltä, levolliselta ja mukavaltakin. Voinko sellaista myöntää, kun tilanne on mikä on. Enkö tajua tarpeeksi vai enkö jaksa murehtia tarpeeksi. Viikolla hiukan jo katkeroitumistakin peilikuvatsani peilasin, sekös sisuunnutti entisestään, tämä ei katkeroitumisella kummene. Mummulaankin olemme sopeutuneet hyvin, mööbleerasimme jopa tuvan uudelleen, jotta kaikille löytyisi paremmin tilaa. Pappa on ajeluttanut muksuja mehtissä, jokiranta kalastuttaa ja souteluttaa tuon tuostakin. Väinö-ex-kissamme on kiitollinen seurasta, koirille on paljon uusia maalaistuoksuja. Hörisen yhä vanhempieni jutuille ja toiston toistoille. Kadehdin jopa heidän valtavaa puhumisen määrää keskenään, se käläkätys ja ääneen ajatteleminen alkaa jo aamuviideltä heti kun silmät aukeaa. Tuo olisi tietenkin ihan hyvä itsekin oppia oman Ukkokullan kanssa, siis se ääneen ajattelu. Mummu ja pappa jaksavat pelata lautapelejä, puistokorttia, hirsipuuta ja höpöttää jonnin joutavia tytöille. Eilen tytöt leipoivat mustikkapiirakkaa mummun kanssa. Saunominenkin on niin erilaista mummulassa. Onneksi lapset ovat kauhean sopeutuvaisia ja viihtyvät hyvin. Verna on asunut koko ajan Reetan kanssa pois kotoa, eikä näytä haittaavan pätkääkään, neidistä tämä on kiva seikkailu. Eli kaikkinensa räpiköintiraporttimme päättyköön tältä aamulta tähän. Mutkia on, mutta moni asia voisi olla paljon huonomminkin. Tänä aamuna olemme nauraneet paljon, sieluni peilit vilkkuu ja amalkaamit loistaa. Tästä tulkoon hyvä ja positiivinen päivä. Ajattelimme lähteä koko sakilla kalaan, ennen kuin suuntaamme kohti sairaalaa. Eiku menoksi! Tsao!

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

TIP, TIP, TIP, TIP, TIPPASEE

Heräsin kuudelta, hyvän yön jälkeen. Kuulin tippasua räystäistä, vettähän siellä satelee. Tai oli satanut aamuyöstä. Kenties koko päivän tippasee, joten taitaa mennä sohvaperunahommiksi, mikäli  ilma jäähtyy ja sataa ihan kunnolla. No, ollaan sitten sohvaperunoina ja tehdään aivotyötä, vaikka. Mistä tietää, että tekee aivotyötä. Pitääkö silloin syntyä jälkeä, riittääkö se että sanoo tekevänsä aivotyötä, mitkä ovat aivotyön tulokset. Tarvitaanko aivotyötä, onko se tuloksekasta, pitääkö olla aina tuloksekasta. Onko oivallus, nupin selkeäminen aivotyön tulos. Jos saa jonkin asian pyöriteltyä niin, että se jotenkin tuntuu selkeältä. Mitäpä tässä olisi pyöriteltävää, pitäisikö jonkin selvetä, onhan sateinen päivä ja tippasee. Selkeneekö mikään... Entäs jos vain heittäisi päiväksi hanskat narikkaan ja antaisi lutviutua omalla painollaan, vähän paljon kaiken... Nyt kenties luulet, että taas menee ruletti liika lujaa, kenties meneekin, mutta olen hiivatin tyyni. Levollinen ja hyväuninen, ruleteista huolimatta. Jotenkin jälleen hengästyttää ajatus siitä, kuinka paljon on tuota ajatustyötä vaativaa asiaa käsiteltäväksi.
   Menin aamupesulle, elikot mukana. Vienolle on loistavaa viihdykettä hanan tippaseminen. Sitä kissaneiti jaksaa katsoa pää kallellaan vaikka kuinka, tippa tip, tip, tip kerrallaan tippasee. Sunnuntaina koimme Vienon kanssa jälleen paniikkihetkiä. Kissaneitimme, kuuro sellainen, oli päättänyt ulkoistaa itsensä saunan ikkunansta. Yhtäkkiä huomasimme ja tajusimme, ettei Vieno keskustele ja osallistu sisällä, joten talon ulkopuoli oli seuraava vaihtoehto. Naukulakin oli tyhjä, ei löytynyt nukkuvaa. No mitä silloin tehdään, huudetaan tietenkin pitkin pihoja paniikissa. Huudetaan kuuroa kissaa, jotta se kuulisi kutsuhuutomme. Vaihdoimme taktiikkaa ja aloimme huutaa kuulevaa kissaa, Tolloa, josko ne yhdessä jossakin. Hätävalmiustila asetettiin naapurustoon ja kaikki huusivat, sitä kuuroa. Konttasimme terassin aluset ja tuota salaisuuksien puutarhaamme, jota jopa paratiisiksikin kutsutaan. Siinä vaiheessa niitä kätköpaikkoja on todellakin ihan liikaa, kun hukassa on pieni kissa. Ei löytynyt, ei. Tunnit vierähtivät ja alkoi jo silmäkulmista tippaseen eritteitä, lapsilla. Soitin jo Ouluunkin, että kadonnut on. Samaan aikaan näin kissaneidin jahtaavan kärpästä takapihalla, eiku syöksyen kimppuun, kuuro on onneksi helppo napata kun ei se kuule vaanivia vaaroja ja nappaajia. Taas valui ja tippasi eritteitä, helpotuksesta. Reetta nyyhkien rutisteli kissaa ja sanoi pelänneensä sen menettämistä. Mutta tähän aamuun vielä... Laiton kahvin tippasemaan, kun menin aamusaunaan. Mukana oli nyt Kaino, Reinolta salaa. Niin alkoi hikikarpalot tippasemaan ja kroppa relaamaan. Nyt istun siis koneella ja upeista tuuheista hiuksistani tipahtelee tippa kerrallaan olkapäilleni vettä. No hiusteni tuuheudesta johtuen tippasu on lyhytaikaista, eipä tippase enää. Jaloissani kuului kulkusen kilinää, joka päätyi sitten sänkyyn. Vienollamme on nyt pinkki panta kaulassa ja siinä kulkunen, jotta löydämme kissaneidin helpommin. Tollolle hankittiin sininen panta, pitäisi vielä laatta kaiverruttaa ja Pasin yhteystiedot, se kuulemma olisi tärkeää. Kenestäköhän, arvaa?
  
Kävimme maanantaina Oulussa, Reetan kanssa kahdestaan. Huomenna olisi jälleen keikka tiedossa. Olen saanut järjesteltyä ensi viikolle lentolippuasioita ja majoitusasioita, ne loksahtaa varmaan tällä viikolla uomiinsa. Reetan tip, tip, tipan tiputus on nyt lopetettu. Lääkäri teki päätöksen tuplanestetyksen lopettamisesta kerralla, eikä vähitellen, koska verta ei enää ole liki kahteen viikkoon ollut pissassa. Mieletön huojennus, ei enää öisin kotisairaalaa vaan koti! Jihaa! Samalla vähennettiin virtsarakon supisteluihin olevaa lääkitystä puoleen ja magnesium jää pois, toistaiseksi. Neitiä helpotti kauheasti ja virne oli sen mukainen. Sitten olemme olleet kapinnallisia ja tehneet jotain mihin emme ole kysyneet erikseen lupaa, kunhan laitoimme. Reetta sai lauantaina hopeiset sydänkorvikset. Korvikset on otettu pois heti hoitojen alettua lokakuussa 2010. Nyt sitten kokeilin ja korvikset menivät läpi suit sait, siis reijät olivat pysyneet auki. Näinpä jätimme sydämet kiilumaan korviin ja oli puhetta, jos yhtään tuntuu tai tykyttelee, niin ne otetaan pois ettei tule infektiota. Lääkärikin huomasi ja nauraen antoi luvan, koska uutta reijitystä ei tarvittu ja ne sydämet kiiluivat jo korvissa. Lääkäri totesi niiden olevan varmaan "vähämikrobisten", jotta voimme niitä käyttää. Onhan se tärkeä asia Reetalle, peilata hymyilevää naamaa ja kiiluvia korvia. Eipä hiuksetkaan himmennä korvisten loistetta. Silmissä on upeat tuuuheat ripset ja kulmakarvat ovat, sanotaanko tehokkaat. Hyljintälääkkeet aiheuttavat siis karvankasvua, tehostavat sitä. Poskissa ja korvalehdissä, niskassa on myös pehmeää untuvaa tai nukkaa, se kuuluu asiaan. Maanantaina kaikki oli kevyttä, siis päällisin puolin ja Reetan sen hetkisessä tilanteessa. Olin sen hetken, ainakin, muka, jopa, helpottunut ja huojentunut. Eilen sitten sain puhelinsoiton, tuloksia ja muutoksia jälleen lääkkeisiin. Munuaisarvo krea oli jälleen nousussa, jotain 70, kun pitäisi olla 60 tai alle. Jälleen ditrimiä puolitetaan, hyljintälääkkeitä vähennetään, sieniestolääkettä soitetaan tänään kun on otettu selvää annostuksesta ja neuvoteltu Helsingin kanssa... Leukkarit olivat laskeneet hurjasti, johtuneeko se näistä lääkkeistä, onko vaikutus näin ankara kun ne ennalleen nostettiin. Luuytimen tilanne kuitenkin näyttäisi olevan hyvä, koska uutta tuotantoa ja uusia soluja on reilusti tulollaan, ihan tavoitteiden mukaan nousussa. Että sellainen paineistus tippasi jälleen tuollekin suunnalle, kun luulin jo maananataina hiukan saavani löysätä. Pah! Ensi viikolla on Helsingissä se lyppi ja ehdotin jälleen toisen cvk:n poistoa samalla nukutuksella, kun se kuukausi sitten jäin tekemättä. Eli jälleen muutama liikkuva palanen ja muutama tippa lisää aivotyöskentelyyn... No kaikkinensa Reetta voi hyvin, paukkuu, kapinoi ja on neiti välillä ihanan yhteistyökykyinenkin. Mutta sanoisinko nyt näin, että näitä tunnemyrskyjä tiesin odottaakin koko lapsikatraan taholta, kun peilaan ja vertaan edelliseen siirtoon. Silloin ne pääsivät yllättämään, mutta nyt paukahtelee kunnolla ja jatkuvasti. Siihen kun lisätään hormonimyrskyt ja normaalin lapsuuden kaipaus, jonka viimeistelee idiootti-äiti tyhmällä huumorillaan ja arjen vaatimuksillaan, niin onhan tässä. Nauhoittaisinko tätä leppoisaa sanahelinää ja ovien pauketta... Mutta tiedän asioiden tästä tyyntyvänkin, kunhan ensin kaikki tippasee tai virtaa ihan kunnolla ulos. Saan myös kuulla, että oireet ovat geeniperimää, lapset ovat biologiansa lukeneet ja jotkin asiat hyvin sisäistäneet. Eli nöyrästi katson päivittäin peiliin ja sanon itselleni geeniperimän paukkuvan ja onnittelen samalla kolautettua itsetuntoani siitä, että lapsilla on rohkeutta näyttää kaikki tunteensa. Se on tärkeä luottamuksen osoitus äitinä, välillä huudetaan ja samana päivänä jo kömmitään kainaloon ja tuhistaan. Tämä on sitä äitiyttä, vanhemmuutta, täysillä eikä tipotellen.

    Sunnuntaina saimme jälleen uuden paukun käsiteltäväksi, vielä täysin tunnistamattoman laajuutensa suhteen. Laitoin tiskikoneen päälle ja vedet nousi altaaseen. Pasi alkoi konttaamaan kaappia, ei hätää, ei löydy vikaa, ei syytä... Kunnes konttasi kaapin alle ja irroitteli sokkeleita ja listoja. Hätää löytyi vaikka muille jakaa, sillä allaskaapin alta löytyi vesivahinko. Lyhyesti sanottuna, viemäreistä on virrannut takaisin päin vettä ties kuinka kauan ja kuinka paljon, tippasemalla tip, tip, tip tai ihan valumalla. Laminaattimme ovat turvonneet, märät ja seinille on noussut kosteutta. Siinä vaiheessa kun tuskaisia parahduksia sateli ja todellisuus valkeni kaapin alta, minulla valahti huojennus. Siis totta, ajattelin sen olevan selvän merkin siitä, että Reetan tilanne on helpottamassa. Olisihan muuten kohtuutonta antaa meille tuollainen lisäongelma, peikko, rasite tai huoli. Eihän se millään sopisi. Olen sitä mieltä, että vahvuutemme on jo ylikuormitettu, tämä ei ole todellista. Emme ole näin vahvoja, emme todellakaan, vaikka kuka mitä fraaseja tahansa vahvuudesta heittelisi. Siinä täytyy olla jokin tilastovirhe, jostakin täytyy helpottaa, jos uutta annetaan. Eikö? Eli omalla loogisuudellani päättelin silloin sunnuntaina, että Reetan tilanteen täytyy olla helpottamassa, koska moinen vesivahinko annetaan riesaksemme. Sehän on selvää, eikö sinustakin. Kyllähän näissä haasteissa riittää ihan kauhallakin antaminen, ei tarvitse käyttää ämpäriä, eihän... Eli tällä hetkellä suurperheemme keittiö ei ole vesien ja tiskipöydän osalta käytössä. Pasi on purkanut tiskipöydät ja poistanut tiskikoneen. Hella on onneksi käytössä ja keittiön virkaa hoitaa kodinhoitohuone. Eli nyt niitä kaappeja siivotaan ja kunnolla, mitäs moisesta haaveilin... Vakuutustarkastaja ja putkikameramiehet pääsevät vasta perjantaina tutkimaan asiaa. Millaisia porsaanreikiä vakuutusasioissa löytyykään on täysi arvoitus. Samoin mitä kameralla löytyy, koska viemäri ei ole tyypillisin aiheuttaja, kuulemma. Dollarinkuvia on hiukan vilissyt silmämunissa ja niiden takana, kun olen tehnyt aivotyötäni. Mutta en jotensakin jaksa edes stressata, stressataan sitten kun on sen aika. Eli nyt kokkaamme pihalla ja huushollaamme kodinhoitohuoneessa. Tiskiä tulee lahjakkaasti, sillä eilen pääätimme myös tässä haasteellisessa kaaoksessa leipoa "irrallisessa" keittiössämme. Reetta oli tiskikoneemme, vaahtosi pitkään ja hartaasti. Reetta ei voinut osallistua leivontaan, koska leivoimme hiivalla, ymmärrätkös hiiva, sienet ja vähämikrobinen, niillä on yhteys. Tiskikoneemme oli urakkansa jälkeen väsynyt ja märkä, kulki hartiat lysyssä, mutta onnellisena tiskikoneen roolistaan. Se roolijako onnistui ilman hankauksia, jokaisella oli omat vastuualueensa. Siivosimme tai paremminkin otimme kaaostamme hallintaan porukalla, se on nopeaa toimintaa kun viisi naista heilui yhteisymmärryksessä. Pasi sai olla töissä ja yrittää tienata meille mahdollisia vesivahinkoremonttirahoja... Sehän tässä tuntuukin epätoivoisimmalta, jos remppa menee omaan piikkiin, rahavirrat ovat silloin todellakin nopeammat meiltä pois päin verrattuna siihen kuinka niitä tip tip tippasemalla tulee meille päin. Siis saattaisihan tämä vaikuttaa jo epätoivoiselta, mutta en tiedä, ei siltäkään. Jotensakin kieroutuneesti naurattaa aina vain enemmän ja tunnen kuinka faktat kohisee aivoissani, mutta olen hiivatin tyyni. En stressaa vaan nukun hyvin, tuo on maallista verrattuna muuhun, kunhan ei ole ehtinyt aiheuttaa homevaurioita, sillä Reetan kohdalla homeet ja itiöt, sienet ja sellaiset ovat myös vaarallisia. Elän vahvassa uskossa, että homma hoituu, kunhan pääsemme alkuun ja osaamme suhteuttaa. Saamme jonkin tolkun ja arvion tilanteesta. Isäni, todella hyvä nukkuja, oli puolestamme yöunensa menettänyt. Eli riittäköön yksi uneton tässä perheessä, isällä eläkeläisellä on kuulemma aikaa nukkua päivälläkin. Meillä ei ole aikaa nukkua päivällä, joten passeli nukkumajako, eikö... Nyt emme siis tiedä meneekö väliseinä kamarin ja keittiön välistä purkuun ja paljonko kosteutta on ja kuinka laajalle lattian alle kosteus on levinnyt, mitä aiheuttanut... No siinäpä keittiömme nyt kuivukoon, eipä tarvitse keittiötä pahemmin luututa, ainakaan märällä. ;-)
   Eilisen olin herkillä, tippasin tuon tuostakin. Mutta se oli sen hetkistä huojennushelpotusta Reetan tilanteesta ja väsymystä maanantaisesta sairaalakeikasta. En tippassut vesivahinkoamme, sillä emme tarvitse tippasua ja tippoja enää yhtään, pian kastuu paikat enstisestään jos sitä alan märisemään. Siis jotenkin muka osasin kyyneleeni eritellä, mistä syystä, hahaa. Herkistyin myös tuntemattomien ihmisten hyvyyttä, se tuntuu mielettömän hyvältä. Eli kaikessa kaaoksessa saamme olla osallisina myös monessa hyvässä. Ei tämä maailma aina niin paha paikka olekkaan, kunhan vain ajoittain ravistelee... Jos alkaa näyttämään vain pahalta, niin silloin pitää ravistella itseään ja katsoa peiliin. Katkeroitumalla asiat ja elämä ei ainakaan kummene. Kyllähän siitä pitää itseäänkin ajoittain muistuttaa ja nuokin tunteet (katkeruus, kateus ja viha) löydän itsestäni. Ne ovat inhottavia ja toivon etten koskaan anna niille koko kättäni. Sain Italian vuoristosta viestin Pasin siskolta, kyseli kuulumisia... Laitoin siis lyhyen yhteenvedon ainostaan Pasin suvun puolen kuulumisista parin vuorokauden osalta, siihenkin mahtuu jos mitä savottaa ja tippasua. Yksi suvun auto on päästänyt vedet sisään vioittaen koko teknisen puolen, eli vesivahinko sielläkin. Yksi henkilö on sairaslomalla selkänsä vuoksi, ei kiva sekään. Yksi nimeltä mainitsematon mumma oli kaatunut parvekkeelle selälleen, jälleen uusi tutkimuskohde ja huoli. Meidän nämä pienet ja suuremmat selkkauksemme kaikkine kommervenkkeineen, hyvine ja vähemmän hyvine asioineen. Kaiken kukkuraksi mieheni saapui juuri silloin pesulta kun tekstaria naputtelin, verta vuotavana ja leuka tippasten. Oli hiukan partakone lipsahtanut... Eli paljon on jälleen kasaantunut kaikkea... isompaa ja pienempää tippasua. Mitä tässä voi muuta kuin olla löysin rantein ja heilua mukana. Leikkiä kotista, pestä pyykkiä, odotella soittoja sairaalasta ja rapsutella elikoita. "Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku, kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan...."

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

LASTEN JA NUORTEN OIKEUDET SAIRAALASSA

1.
Lapsi tulee ottaa sairaalahoitoon vain silloin, kun hänen tarvitsemaansa hoitoa ei voida toteuttaa yhtä hyvin kotona tai polikliinisesti.

2.
Lapsella on oikeus vanhemman tai muun läheisen aikuisen läsnäoloon sairaalassaoloaikana.

3.
Vanhempia tulee kannustaa olemaan sairaalassa lapsensa kanssa ja heille tarjotaan mahdollisuus yöpymiseen. Vanhempien sairaalassaolo tulee taata perheelle siten, että siitä ei koidu perheelle taloudellista rasitetta.

4.
Lapsella ja vanhemmalla tulee olla oikeus saada tietoa ikää ja ymmärrystä vastaavalla tavalla.

5.
Tietoa saatuaan lapsella ja vanhemmalla tulee olla oikeus osallistua kaikkiin päätöksiin, joita lapsen hoidon suhteen tehdään. Lasta tulee suojella tarpeettomilta hoidoilta ja tutkimuksilta.

6.
Lasta tulee hoitaa yhdessä muiden samassa kehitysvaiheessa olevien lasten kanssa, eikä heitä saa sijoittaa aikuisosastolle.

7.
Lapsella tulee olla mahdollisuus ikänsä ja vointinsa mukaan leikkiin ja opetukseen. Tätä toimintaa varten tulee olla asianmukaiset tilat ja riiittävästi henkilökuntaa.

8.
Lasta hoitavalla henkilökunnalla tulee olla sellainen koulutus ja pätevyys, että he kykenevät vastaaman lasten ja perheiden tarpeisiin sairaalassa.

9.
Lasta hoitavan työryhmän on taattava hoidon jatkuvuus.

10.
Lasta tulee kohdella hienotunteisesti ja ymmärtäväisesti ja hänen yksityisyyttään tulee aina kunnioittaa.

NOBAB Suomi
Yhdistys sairaiden lasten asioiden edistämiseksi Suomessa

Nämä lasten sairaanhoidon periaatteet perustuvat YK:n lasten oikeuksien sopimukseen. Ne luotiin yhteistyössä EACH:n  (European Association for Children in Hospital) kanssa 1988.

Tämä on kopioitu HUS:n seinällä olevasta huoneentaulusta, täyttä asiaa joka on hyvä muistaa lukuisissa käänteissä. Olimme käytvällä Reetan kanssa kun keksin taulun kopioida. Otin se irti seinältä ja sitten hiipailimme käytävän perällä olevalle laitoksen kopiokoneelle muka salaa. Ihan varpaillaan joo ja hiljaa tirskuen. Napsautimme kopion ja samalla tavalla tirskuen hiipailimme palauttamaan taulun paikaoilleen. Toimimme muka huomaamatta, mutta valvontakamerat mitä ilmeisemmin näyttivät suoraa äänetöntä lähetystä hoitajien ja lääkäreiden kansliaan. Mutta olihan jännittävää puuhaa, meille molemmille...

lauantai 6. heinäkuuta 2013

+78 JA SUKULOINTIA

Hitaasti tässä vasta venyttelemme, vaikka tiuku repii jo kunnon lukemia. On osattava ottaa joskus venytellenkin, hitaasti, pienistä asioista nautiskellen. Olen kahvitellut, tehnyt erinäisiä oivalluksia, lueskellut aamun ja typyt katsovat elokuvaa. Oikeastaan kokoonpanomme on hiukan vajaa tälle aamulle, mutta se tuntuu ihan hyvältä. Iskä lähti sukuloimaan Ouluun, annoimme ja kannustimme menemään. Jos iskä haluaa sukuloida, niin silloin kuuluu sukuloida. Minun sukuni sukuloi jatkuvasti, se on tärkeää. Olen tuplien kanssa kolmestaan kotona, isommat sukuloivat myös. Olemme heittäneet vastavuoroisen sukuloinnin vaihteen päälle, tekee nannaa vaihdella kokoonpanoja puolin ja toisin. Kummityttöni kuului aamulla venyttelevän Vernan vierestä ja lähtevän töihin. Kolme lapsistamme, Reetta mukaan lukien, sukuloi eilisen. Minä vietin laatuaikaa esikoisemme kanssa. Kesäaikaan myös veljeni perhe on maisemissa, olemme saaneet tuoksutella tuoretta serkkupoikaa. Lapsuudenkotiimme pyörähtää tuon tuostakin lapsia lapsineen, hetkessä on tupa täynnä meteliä. Eli vanhemmillamme on laaja katras. Kolme omaa lasta ja kaksi ottolasta, yhteensä viisi sisarusta. Lapsenlapsia on valtavasti, tällä hetkellä 11 ensimmäistä on tyttöjä ja kolme viimeisintä tulokasta on poikia. Eli tekeekös se peräti 14. Vanhin on 16 täyttävä ja kaikki muut ovat syntyneet sen jälkeen. Siinä on pellavapäätä poikineen. Uskotkos, että olemme aika äänekäs perhe. Vähän sellainen italialainen meininki. Meidän perheessä on aina paljon liikkuvia osia, vaihtuvia kokoonpanoja ja välillä suhteellisen spontaaniakin toimintaa. Lapsia vaihdellaan lennosta ja se toimii hyvin. Reetalle teki eilen todella nannaa saada minusta aikalisä, se oli ihan molemmin puolista. Koko päivän Reetta veti loistavalla sykkeellä muiden kanssa, normaaliutta maistellen. Mutta kyllähän se itkupotkukiukkuraivareina ja väsynä kostautui iltasella. Se oli ihan odotettavissakin, mutta heitti jälleen huolivyyden itselle. Reetta oli vaisu, lötkötteli, kipuili joka puolelta ja vaikeroi. Kävimme suihkussa, puhuin aikaisesta nukkumaan menosta, annoin hiukan särkylääkettä ja mittasimme lämmön. Kaikkien mittareiden mukaan ei huolta, kunhan vain suostui peiton alle. Kun neiti antoi perkisi, niin uni tuli alle kahdessa minuutissa. Hoitajat laittoivat tipan yöksi, eikä Reetalla siitäkään ollut havaintoa. Kaksitoista tuntia hyvää ja syvää unta, aamulla nousi naurava ja levännyt, kivuton ilopilleri. Uni on niin tärkeää!
   Tällä viikolla olen ollut uupunut. Moneltakin kantilta. Jatkuva reissaaminen kontrolleissa ja tulevat kontrollit Helsinkiä myöten mietityttävät. Kaiken pitää aikatauluttaa ja organisoida. Jotta olemme oikeissa paikoissa oikeisiin aikoihin. Meillä on pyörinyt viime viikonloppuna vieraita enemmän ja vähemmän. Viikolla saimme myös kummin kylään. Ihana tavata kavereita ja ottaa vieraita vastaan, nautimme siitä koko perheellä. Maanantaina tunsin ja myönsin olevani kauhean poikki, jotenkin todella uupunut. Nyt ajattelin vaihtaa vaihteen pienemmälle ja uskon, että suurimmat vierasmäärät ovat nyt käyneet. Saamme elää mukana myös monen ystävän tarinoissa niin syöpä- kuin muillakin sektoreilla. Sekin vie voimia, myötäeläminenkin on raskasta. Mutta kun kuuntelee ja elää mukana rankkoja tarinoita, niin huomaa, että meillä on joillakin sektoreilla suhteellisen helppoa. Tärkeä oivallus sinänsä, itselle. Ystäväni äidin sanoin "On todellisia vaikeuksia ja tehtyjä vaikeuksia..." On raskasta tajuta kuinka pahoja ihmiset voivat olla toisilleen, tehdä pahaa ja satuttaa tietoisesti. Varmaan minäkin osaisin tehdä pahaa ja satuttaa, mutta olen vain niin hiivatin poikki, ettei minulla löydy moiseen voimavaroja. En siis luule olevani yhtään parempi ihminen siinä mielessä. Jos haluaisin pahaksi ryhtyä, niin varmasti siihen mielikuvitusta olisi. Toivottavavsti ei koskaan tarvitse "luovuutta" sellaiseen käyttää. Ilmassa on ollut myös matalapainetta, se tuntuu myös kropassa, matalapaineena kas kummaa. Olemme pyörineet enemmän sisätiloissa, mikä on aiheuttanut happivajetta. Täällä on sadellut kunnon kuuroina tuon tuostakin. Minulla on alitajunta puskenut myös tasan vuoden takaisia tunnelmia maisteltavaksi. Kun Reetalla klooni värähti ja tämä hiivatin savotta uusine hoitoineen käynnistyi. Kuinka paljon paljon kaikkea on mahtunut yhteen kalenterivuoteen, ihan hengästyttää näin taaksepäin katsottuna. Samalla kiitollisuus hulvahtaa ja pyörryttää, voimattomuus, avuttomuus ja mahdollisuudet konkretisoituvat. Näissä savotoissa vuoteen mahtuu paljon enemmän tunteita ja ajatuksia kaikkine lieveilmiöineen, kuin toisille kenties koko elämään. Kirjo on niin valtava, ylitseampuvan monisäikeinen. Takana ei ole helppo vuosi, ei ainakanaan nyt katsellen. Tuskin edessäkään mikään helpoimmista. Milloin voisi sanoa että helpottaa? Helpottaako se koskaan ja mitä sitten? Putoaako silloin kuinka syvään, onttoon, kaikuvaan, pimeään tyhjiöön, kun huomaa helpottuvan? Kuinka silloin kuuluu elää, kuuluuko silloin nähdä elämänsä eri tavalla. Millaisella tavalla elää silloin, mistä se koostuu. Kannattaako sitä edes odottaa, siitä edes haaveilla. Entäs jos minusta kuoriutuu silloin viidenkympin villiinnyttämä pintamuodissa hiihtelevä timangeilla koristelluissa tekoripsissä räpsyvä varpaidenkin rakennekynsinen materialisti ja pilikkuja viilaava niuhottava tiukkapipo, sekös oli tämän tarinan opetus. En tiedä onko se lohduttavaa itselle tai muille, mutta tämän aamuinen peilikuva on todella, todella, todella kaukana moisesta. Jopa liian kaukana...
   Kaapit kuvastavat elämää, samoin käsilaukut. Niin, siitähän voisi johdannaisia ajatuksia vetää, vedinkin jälleen oivaltaen. Olen tiennyt sen vuosikausia, mutta nyt taas tuntuu että pitäisi tehdä jotain. Siis kaapeille ja käsilaukuille, lukuisille pussukoille ja nyssyköille, joita pyörii. Kaapit ovat myös pohjattoman sekaisin. Totaalisessa kaaoksessa. Vaikka kuinka järjestän, kierrätän ja nypytän, niin yksi hetki ja taas ne pyörähtää mullin ja mallin. Toisaalta, yhdessä hujauksessahan tätä meidänkin elämäämmekin pyöritetään ja mulistetaan mullin ja mallin. Kyllähän se kaikkeen heijastuu. Toisaalta on tärkeää oivaltaa, nähdä ja tajuta oman elämän tilanne. Mutta aina ei ole voimavaroja mulistaa sitä raiteilleen. Tässä siis naputellessani muka niitä voimavaroja latailen, ovela keino siirtää vaikka huomiselle tai kolmen viikon päähän. Siis sitä järjestämistä. Tiedän, tunnen itseni ja naurankin itselleni. Jotensakin niin läpinäkyvää, että. Savotta odottaa, jolloin keksin muuta kauhean tärkeää. Toisaalta kirjoittaminenkin on tärkeää... Mutta nyt alkaisi kirjoitatuttaa taas todella paljon, itseni tuntien kun se vaihde napsahtaa, niin silloin tasan kaapit unohtuvat. Seli, seli, tällaisia tulkitsen ja itseäni tutkiskelen.
  
   Minä sen kun jaarittelen jonnijoutavia, kun piti kertoa Reetan kuulumiset. Kontrollipäivät ovat yhä Oulussa maanantai ja torstai, ihan viruksistakin johtuen. Kaikki virusnäytteet ovat nyt negatiivisia, myös oma elimistö oli verestä juhannusviikolla löytyneen polyooman korjannut. Mutta on tärkeää, että on jatkuvasti testituloksia saatavilla, tekeillä ja otettuina. Kotona ei enää tarvitse verikokeita ottaa, myös elektrolyytit ovat balanssissa. Muuten verirvot ovat mallillaan, hyvällä tasolla, kohtuulliset ja riittävät. Onhan Hb yhä alle sadan reilustikin, leukkarit ja neutrofiilit ovat laskeneet, mutta kaikkinensa niistä ei ole kuulemma haittaa. Veri pissasta on hoitunut, sitä ei enää ole. Pissavälit ovat normalisoituneet. Nestetys jatkuu öisin ainakin ensi maanantaihin saakka, sen jälkeen joka toinen yö, hitaasti lopetellen. Helsingissä on kolmen kuukauden kontrolli ja lyppi 17. päivä. Sehän tietää kahden päivän keikkaa sille suunnalle. Ainakin nyt sain puhuttua Oulusta vapautukset sille viikolle, koska tarkemmat tutkimukset tehdään samalla Helsingissä. Käänteishyljintä lehahtelee yhä korvissa ja pään seudulla, toivottavasti se on riittävää. Lääkitykset on palautettu ennalleen munuaisten vajaatoiminnan korjaannuttua, eli nyt menee jälleen normiannoksilla suoja-antibiootit, hyljintälääkkeet ja sieniestolääkkeet. Vähämikrobinen ruokavalio on yhä napakka, vaikka kuinka Reetta sitä yrittää kyseenalaistaa ja kumota. Tästäkin on monia erilaisia käsityksiä ja tapoja, toisilla siirtopotilailla kuuluu olevan normaali ruokavalio jo kohta siirron jälkeen. Mutta sitten herääkin kysymys, mikä on kunkin lapsen se normaali ruokavalio. Reetallahan siihen kuuluisivat fetat, tuorejuustot, mozzarellat, katkaravut, erinäiset kylmäsavustetut liha- ja kalatuotteet, oliivit, homejuustot, suolakalat, salaatit, sima, majoneesit, raakaa munaa sisältävät kastikkeet, pähkinät, pehmis, vakuumiin pakatut kalatuotteet, erinäiset lisätyt elävät bakteerit jogurteissa ja sen sellaisissa jne... Eli olemme yhä napakasti vähämikrobisella, piste. Mutta tuo on Reetalle hyvä tapa kritisoida omaa tilannettaan, kun haluaisi syödä kakkia kiellettyjä asioita samana päivänä, mikään muu ei tunnu passaavan. Eli en siis esitä kysymystä "Mitä haluaisit syödä?" Se on loputon suo, jota Reetta osaa käyttää tasan tarkkaan... Se on aika napakka luento ja kritsiointi, jos väärin kysäisen. Lapsi osaa ulkoa hirveän litanian kiellettyjä asioita, mutta se on toisaalta hyvä että luettelon osaa ulkoa, kaikki meidän perheessä. Kesäaikaana on myös tärkeää muistaa, että kylmä- ja kuumaketjut menevät oikein, ilman floppeja, sillä hurjat lämpötilaerot saattavat yllättää. Mutta tuohan on pienin ongelma, oikestaan en edes voisi sitä ongelmaksi kutsua. Se on tietty vaihe tässä elämäntarinassa, jota kunnioitamme, jottei tule mokia ja ylläreitä sillä sektorilla. En halua laiminlyödä moisia asioita, jotta lapsemme saisi vaikka listerian.

   Palasimme juuri Veteraani konepäiviltä, olemme käyneet siellä nykyään vuosittain. Sellainen vanhan ajan festari naapurikaupungissa. Tessa lähti sieltä lättähattujunalla Ouluun sukuloimaan, eli sukulaisissa sukkulointi jatkuu yhä. Meidän muksutkin ovat hiukan tuollaisia muinaisjäänteitä ja kiinnostuneita entsisajasta ja historian havinasta. Jotensakin paluu "juurille" on meidän perheelle tärkeä asia. Edesmenneet sukupolvet ovat usein kiinnostuksen kohteina, tarinat ja muistelot. Olemme välillä niin kauhean alkukantaisen vanhanaikaisia, että. Viime viikkoina olen tajunnut haluavani jälleen maalle, yhä syvemmälle ja aidompaan ympäristöön. Haaveissa oma kanatarha, alpakoita/laamoja, lampaita, hiukan enemmän kissoja ja koiria, kenties vuohia. Omavaraistalous munatuotannossa, ruohonleikkuun ja harvennuksen hoitaisi lampaat ja laama-eläimet. Sellaista aitoa puuhaa, luontoa kunnioittaen. En minä miksikään niuhoksi alkaisi, kykenisikään. Mutta turha pois-meininki saattaisi olla paikallaan.  Ikioma ateljee ja sukat eri paria, jaloissa pyörisi lauma lapsia ja elikoita, rannassa lämpenisi pihasauna...  Näin se maailma pyörii, haaveilemalla ja laiskottelemalla. Mutta kaikkinensa hieno päivä, tärkeä. Tänään on laskujeni mukan päivä +78, se on upea saavutus!