TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 29. tammikuuta 2013

NIITÄ NÄITÄ

Tiistaissa mennään, aamu kymmenessä. Lataudun tulevaan päivään ja napakkaan ohjelmaan. Nyt on siis hetki niin sanotusti itselle ja saada hommat hallintaan. Reetta tekee lumiukkoa pihalla, odottelee psykologia kaveriksi. Olivat kuullemma edellisellä kerralla sopineet ulkona olosta. Reetta laittaa psykologin milloin maalaamaan, milloin suunnistamaan, milloin pelaamaan, välillä tutkimaan ötököitä, hoitamaan meidän elikoita... siis aktivoi todella kiitettävästi. Tämä kyseinen logi käy meillä epäsäännöllisen säännöllisesti. Harvakseltaan silloin ja tällöin, mutta hyvä kun käy. Reetan suhteen ei kuulemma ole ongelmaa, hyvä kuitenkin tsekata ja olla kuulolla, viimeinkin kun tämä ennaltaehkäisy, traumojen käsittely ja jälkipuinti on saatu pyörimään. Nyt emme siis ole palveluita Oulun suunnalta tarvineet, kun koppi on otettu omassa kaupungissa. Jes, tähän on päästy, kaksi vuotta siihen meni!

   Huomenna siis Ouluun. Emme tietenkään haluaisi, mutta mentävä on. Sen tietää, että on taas lääkkeitä, paniikkia, kipuja ja unettomia öitä tiedossa. Mutta ne kuuluvat asiaan, ovat siis ennalta tiedossa ja koettu sen sata kertaa... Mutta himpskatti, se on aina yhtä tervaa. Liki viikko ennen Oulun keikkaa ja reilu viikko kipuillessa ja sama aika tuloksia kytätessä. Eli kaksi viikkoa menee harakoille, sitten ehkä pystyy relaamaan, kunnes alkaa uusi kramppi kehkeytymään. Mutta niillä töinhän minä olen ja sitä varten. Tavallaan se on sellainen huolen lumipalloefekti, joka kasvaa päivä päivältä. Välillä toivoo, että tulee sellainen napakka pakkanen, jolloin ei lumi tartu tai sitten suvikeli, että mokoma huolipallo sulaa pois.
   Illalla piikittäminen oli jälleen pitkällinen prosessi, koska mahdolliset öiset jalkakivut pelottivat jo ennen piikkiä. Ja tulihan ne sieltä, siis ne jalkakivut, hieno homma. Reetta ei tosin minua herättänyt nyt, koska kivut olivat hallinnassa, mutta tulivat selkeästi samalla kaavalla. Sitkeä sissi, neiti oli käynyt vessassa ja mennyt takaisin omaan sänkyyn Vienon kainaloon. Ajatellut, että tämä on sitä odotettua ja toivottua kipua, kivusta huolimatta. Jälleen on yksi pykälä huomenna Oulun lekureille kaaviossa esittää, faktana heittää kehiin. Traumapelkostressilumipallosta huolimatta olen luottavainen. Sekin on jännä juttu, siis alitajunta sanoo, homma hallinnassa. Itselle riittäisi harvemmatkin lypit, koska visio on omassa nupissa selvä... Saanhan pitää uskoni, luuloni ja visioni. Kerran kuukaudessa on toisaalta harvoin sairaalassa, mutta toisaalta liian usein. Mikä olisi se kohtuus. Kukapa sen määrittää. Kun vertaa siihen paljonko kaksi vuotta sitten olimme sairaalassa, niin onhan tämä yhtä lomaa. Siis kotilomaa, siis onko kotona lomaa? Pistipä miettimään taas omaa ajatusmaailmaa, koenko olevani lomalla? Koen olevani siinä mielessä että samme elää "normaalimmin" verrattuna elämiseen kuukausia sairaalassa. Kait se silloin lomalta tuntuu. Mutta hei, jos nyt kateus iski siitä, että koen olevani "lomalla" niin ei kannata. Sillä tällä lomalla on ihan erilaiset mittasuhteet kuin Kanarianlomilla tai hiihtolomilla. Tämä on sellaista "lomaa", jota ei pahimmalle vihamiehellekään soisi. On ehkä väärin itse käyttää loma-termiä, mutta kun vertaa sairaalaelämään, jatkuviin nolla-arvoihin ja jatkuviin infektioihin, niin onhan tämä lomaa. Jos en "lomana" hirveimmistä ajoista tätä pitäisi, saattaisin olla krampissa. Nyt sentään saamme olla kotona, perheenä ja vääntää vaikka lumiukkoja. Siinä ohessa hoitelemme lääkkeet, kontrollit, eristykset, piikit, ruokavaliot ja koulut. Riippuu mihin vertaa.
   Luin aamulla yhden kohtalontoveriäidin ajatuksia itkemisestä. Oma itkemiseni on vähentynyt verrattuna siihen paljonko itketti kaksi vuotta sitten. Silloin itketti yllättäin ja jatkuvasti vaikka ja missä. Silloin itki hyviä, huonoja, pahoja, positiivisia ja kauheita asioita. Itku tuli tuon tuostakin, virtasi hallitsemattomasti, katsomatta onko soveliasta valua vai ei. Tuota kesti käsittääkseni noin 6-8 kuukautta. Sen jälkeen itkut ovat vähentyneet. Aamulla jäin miettimään asiaa. Olenko jättänyt itkuja itkemättä, olenko turtunut vai olenko suhteuttanut asioita. Kauhu ja pelko on vedetty aina uuteen potenssiin, joten enää ei "pikkuasiat" itketä. Vai olenko unohtanut itkemisen, onko itkupallovyyhti kertynyt jonnekin ja paukahtaa joku kaunis päivä tulvana. Siis onko lupa olla ruikuttamatta ja itkemättä, jos ei itketä. Olenko silloin huono itkijä, jos en enää itke. Enkö tajua, että pitäisi itkeä, pitäisikö? Kuka sen määrittää? Kerran olen kirjoittanut johonkin sivulauseeseen "naurua on enemmän kuin itkua" tai siis jotain tuohon suuntaan. Yksi ystäväni sanoi, että se oli tärkeä lause luettavaksi. Helpotti ystävän huolivyyhteä. Eli kun asiaa peilaa ja funtsii, niin onneksi yhtälö on yhä näin päin. Jos meillä itketään (ei siis jos, vaan kun), niin se on raivoitkua vaikka tyhmistä hiuksista tai inhottavasta äidistä johtuvaa. Siis arkista itkua, joka kuuluu lapsiperheeseen. Nyt onneksi syvempi itku on vähäistä, jotenkin on tunne, ettei tämä märisemällä kummene vaikka herkistääkin. Kovettumista, kyynistymistä vai realismia? On vain porskutettava optimismilla ja tietyllä herkkyydellä, kyynistymättä ja katkeroitumatta. Illalla Reettaa itketti, eikä hän osannut määritellä mikä itketti. Neiti linnoitautui saunaan itkemään yksin, vessaan ja kamariin. Lopulta sain kontaktin ja yhteyden itkevään. Niin kuin ajattelinkin, Reettaa itketti tuleva Oulun keikka, tulevat kivut, eristetty lapsuus, läksyt, tuleva englannin koe johon ei kykene keskittymään kun sairaalakeikka mietityttää, lyppi, nälkä nukutuksesta johtuva... Onneksi itketti ja Reetta sai lopulta kerrottua, koska käytös muuttui ennen itkua. Tiedostin, että neiti miettii asioita, mutta hän peitti sen raivolla, kiukulla, huutamisella ja sulkeutuneella itkulla. Niin sitten saunasimme lopulta yhdessä, Reino istui Reetan sylissä lauteilla. Saunan jälkeen Vieno kehräsi sylissä, halailimme, juttelimme ja neiti sai hyvän unen. Se on itselle aina mieltön voitto, kun saa raivon ja pelon jotenkin avattua. Keskusteltua ja jäsenneltyä. Näin itsekin sai nukuttua hyvin. Yö meni siis ilman itkuja;-)

   Viime viikon aikana olen saanut olla mukana yhdessä jos toisessa asiassa, joko konkreettisesti tai kuulemma välikätenä selän takana... Vastaan on tullut todella ihania ja koukuttavia uusia asioita ja sitten mitä ihmeellisempiä juttuja. En todellakaan kerro sen enempää, mutta hämmentää itseäkin. Siis niin hyvällä kuin negatiivisellakin tavalla. Se, että koen tällaisia, onko se jokin suma, että nyt on lastattu päin näköä enemmän. Vai kykenenkö näkemään laajemmin, tiedä tuota. Ihan on otsalohkoista juilinut jotkin asiat, siis nakertanut. Sitä ei aina tiedä mihin kaikkeen tietämättään onkaan vedetty mukaan, sekin harmittaa. Mutta en jotenkin enää jaksa ottaa pulttia, olen asioita selvittänyt osallisten kanssa, oman näkemykseni kertonut. Sitten olen oppinut päästämään yhestä sisään ja seuraavasta reijästä ulos, tai ainakin pyrkimys siihen on. Kyllähän ne välillä meinaa paakkuuntua, mutta sitten ravistellaan tai nyrkkeillään patit pois. Haetaan hiukan näkemystä ja perspektiiviä asioihin. Eli tänäänkin menen hakkaamaan muutaman möykyn sisältäni vastustajaan! Argh!

   Reetta tuli sisälle intopiukkana. Oli kuulemma saanut psykologin kiipeämään leikkimökin katolle ja hyppäämään sieltä alas. Neiti edellä ja logi perässä! Että sellainen terapiakäynti se, ilmeisesti ihan vapauttava kokemus, molemmille.

Aamuinen P.S. Eilen olin jotenkin kireä, muutama asia kiristytti, harmitti ja kiersi... Sitten sain ihanan ja mielenkiintoisen tekstarin, joka sai kireydet hellittämään. Sinne haihtuivat huitsinkuikkaan... Voi kuinka helppoa se joskus onkaan, kun saa iloita toisen puolesta ja olla siinä jollakin tapaa jopa mukana. Sain myös puhelun ja sähkärin, kaikki eri ihmisiltä, mutta sopivasti samaan putkeen.
   Yöllä heräsin, valvoin. Päällimmäisenä tunteena kuitenkin valvoessa oli hyvät asiat. Kunhan ensin pyörittelin pelot, ahdistukset, kauhut, liskot, kärsivällisyyden... sain tilaa ideoille, innostukselle, mielikuvitukselle, luottamukselle, toivolle ja mahdollisuuksille. Tunti ja kolmekymmentä minuuttia siihen meni, kunnes tajusin, että olen päässyt ajatuksissani humpuuki-asteelle. Joten silloin unikin palasi takaisin. Tänään meillä on jälleen yksi päivänsankari, Reino 4 v, juhlimme huomenna jahka palaamme Oulusta....

Tsao! Pitäkää peukkuja ja ajatelkaa aivan kauhiasti kaikkia hyviä asioita, itselle, muille ja meille...
  

1 kommentti:

  1. Voi, miksi en voi olla kärpänen, joka pääsisi katsomaan, kun psykologi hyppää katolta. Heheheh! Kyllä siinä kuule nauru maittaa, kun unohat mainita, että niin Reetan kans, ei yksin ;)

    Joo, ei itketä ei. Joskus miettii, että onko se enää ees normaalia, mutta kait se on. Ei viihti, mieluummin nauretaan, vaikka sitä mustaa huumoria ;) Mulle muuten parisen viikkoa sitten eräskin terapeutti totesi heti ensimmäisenä, että miksi nauran. Pikkisen meni pasmat sekaisin. Itkeäkö ois pitänyt. Huoh!

    Jaksamisia Ouluun! Se stressaa kyllä ihan vanhempaakin. Onneksi ei tuo meidän poitsu älyä semmoista vielä tehdä. Mulla ainakin menee pari päivää ennen jo ajatukset sinne reissuun ja mitään ei saa tehtyä. Sit varsinkin se seuraava päivä reissun jälkeen menee ihan hoopoillessa. Jo se matkustaminen väsyttää. Saati sitten se osastolla käynti ja olo ja siellä kuullut asiat...

    Nyt ruokaa naamariin. Terkkuja perheelle!

    VastaaPoista