TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

URHEUTTA

Urheutta, on sana joka on viime yönä pyörinyt mielessäni. Samalla kun itse olen pyörinyt sängyssäni. Samalla kun ajatukset ovat pyörineet mielessäni. Kauhea kierre, enkä itse tunne olevani lainakaan urhea. Urheus tulee mieleen, kun ajattelen kaikkia niitä lapsia jotka joutuvat syövän ja rankat hoidot kokemaan. Olen suunnattoman pahoillani myös siitä, etteivät kaikki lapset urheudestaan huolimatta selviä taistelusta. Koko yön olen miettinyt niitä lukuisia, liian monia lapsia, jotka minäkin jo tämän ajan puitteissa tiedän syövälle menetetyn. Puolessatoista vuodessa, liian monta menetettyä lasta. Voin vain kauhuissani ajatella heidän perheitään ja vietettyä äitienpäivää. Millaista painajaista se on perheille. Ei auta pienien urheus, vaikka kuinka yrittävät taistella. Ei vanhempien urheus. Kauheaa.

Minä olen asiaa nyt useamman päivän pyöritellyt. Miettinyt ja nyt mietin jo öisinkin. En ole sitä sanoiksi kyennyt muuttamaan, mutta tänään on jo pakko yrittää avata aiheen tiimoilta, jäsennellä, josko ajatukseni sitten hiukan hellittäisivät. Sillä minunhan kuuluisi kiitollisena muistaa, että meillä on asiat ihan hyvin, loistavastihan se sana olikin. Mutta kun nuo ajatukset pelottelevat, eivät anna rauhaa. Muistuttelevat lapseni urheudesta. Koetusta savotasta, jatkuvasta pelosta ja tulevista tutkimuksista. Olen soitellut Helsinkiinkin ja kuumeisesti jo odotellut huhtikuun keuhkokuvantamisien tuloksia. Eivät olleet kuulemma käsitelleet, joten saahan sitä hermoheikko tuloksia ja vastauksia odottaa. Nyt sitten maanantain kokoukseen meni Reetan paperit ja perjantaina saan puhelun. Eli jälleen odotellaan. Onko se sitten urheutta, kun jaksan odottaa. Onko muuta vaihtoehtoa, kuin odottaa. Toki kyse on vain keuhkokuvien tuloksista, vain. Siitä huolimatta olen hermoheikko ja odotan jo kauhulla syksyn vuosikontrollia. Se kertoo niin paljon, se määrittelee niin lukemattoman monta asiaa. Mutta urheasti on odotettava.

Reetta jaksaa taistella urheasti, ihan siis arjessakin. Tämä viikko on jälleen ollut pauketta, rajoja, itkua, taistelua, juonittelua, kiristämistä ja raivoa. Kaikki tämä Reetan puolelta tulevaa, urheasti yritän ottaa paukkuja vastaan. Mutta tällä viikolla olen ollut jotenkin kauhean voimaton. Reetta oli yhden yön siskoni luona, meillä olikin seesteinen ilta ja seuraava aamu. Tunsin jopa syyllisyyttä siitäkin, kun sain huokaistua taistelusta. Samaan aikaan kalvoi ikävä, vaikka lapsi oli vain kilometrin päässä ja kännykän saatavissa. Toisaalta pieni erillään olo tekee todella hyvää, voi kuinka sitä tässä symbioosissa kaipaammekaan välillä. Olemme niin kauhean tiukassa liekassa toisiimme. Tänä aamuna Reetta jaksaa urheasti taistella aamulääkkeistä, vaikka tietää että on Ditrim-aamu. Toisaalta onhan lapsen kannalta ajateltuna syytä päästelläkin höyryjä, sairauden ja todellisuuden aiheuttamia paineita. Urheasti Reetta on jaksanut, joten sallittakoon, mutta olisi tässäkin ajan mittaan löydettävä jokin tasapaino. Ei kaikki päivät voi olla vihaa ja raivoa, sillä pianhan vihankierre vie mennessään. Se tarttuu niin kovin helposti, varsinkin kun noita raivoamisia tulee kymmeniä päivässä. En haluaisi raivota mukana, en vihata raivoa, mutta kun ei sylikään auta. Ei aina kainalokaan lohduta, odotan siis milloin lapsella menee raivoaminen niin yli, että tulee itkuna ja romahtamisena. Se on aina suunta ylöspäin, jotenkin odotettavissa ja toivottavissakin.

Sitten aivan tyhjänpäiväiseen urheuteen, urhoollisuuksiin, joilla ei loppujen lopuksi ole minkään vertaa väliä missään, jos peilaa edellisiin urhoollisuuksiin. Mutta kerronpahan kuitenkin. Kello herätti 05.45. Ylös nousi minun lisäkseni Tessa, Fanny ja Verna. Aamupalat nassuun ja menoksi. Minä menin ensin kuntosalille ja lapset suoraan uimaan. Minäkin ehdin uimaan puoli kilometriä salitreenin lisäksi. Ihmeesti nuo jaksoivat nousta, kun illalla moisen aamu-uintiporkkanan nakkasin. Eipä siellä koskaan aikaisemmin lapsia ole näkynytkään tuohon aikaan. Hyvin ehtivät vielä kouluunkin suoraan uimasta. Oli puhe, ettei kerrota Reetalle illalla moisista suunnitelmista, sillä en olisi vielä illalla halunnut ottaa raivoa vastaan, tiesinhän että paukku on tulossa. Mutta Vernapa pikkuviattomuuksissaan olikin sanonut, että lähtee aamulla äidin kanssa johonkin, jota ei saa kertoa... Eihän sitä muuta tarvittu, sain sellaisen raivarin osakseni, ettei meinannut rajoja löytyä ollenkaan. Minkä ihmeen takia edes ehdotan muille moista? Tyhmä mikä tyhmä. Mutta kun haluan neitienkin nappaavan välillä haasteita vastaan, kokevan uusia asioita. Poikkeavan rutiineista, avaavan katseita uudelta kantilta. Olihan Reetta myös saanut olla yökylässä ja puuhailee päivisin monia sellaisia asioita, joita muut eivät voi tehdä. Mutta kun ei se riitä, ei mikään riitä. Sitten alkoi jälleen itkuhysteria, potkuraivarit, eriarvoisuus Reetan näkökulmasta, lääkäriviha, normaaliuskaipaus ja kaikkea siltä väliltä. Miten minun kuuluisi toimia, ajattelin sen olevan aamupyrähdys ja hyvä käynnistäjä muillekin aamuvirkuille. Eikös tuollainen ollut järkevämpi asia, kuin katsoa lamaantuneena piirretetyjä ja nuurua sohvassa. Mikä on järkevää ja mikä ei. Moni kauhuissan ajattelee, ettei tulisi mieleenkään, mutta meillä ollaan aamuvirkkuja. Keneltä se on pois, jos moisen tempauksen saa aamuunsa. Ajattelin ensi keskiviikkona samaa tykitystä, jottei Reetta luule, että voisi raivoillaan ohjailla  minun päätöksiäni ja tekemisiäni. Tosin, enhän tiedä kuinka poikki lapset ovatkaan moisesta, haluavatko edes lähteä. Voihan tämä olla yhteinen ponnistus muiden kanssa, laatuaikaa heille, sillä hekin kokevat olevansa välillä laiminlyötyjä. Ei sen puoleen, tänä aamuna kun kello soi, vaati minulta valtavaa urheutta kammeta itseni sängystä ylös. Olisin  niin paljon mieluummin jäänyt odottamaan levollista aamu-unta, jota en koko yönä saanut osakseni. Mutta lähdin, kun olin lapsenikin saanut moiseen houkuteltua. Siitähän olisi pian noussut toisenlainen raivari, jos olisin kieltäytynyt sovitusta. Jotenkin tässä kaikessa pyörityksessä yritän, välillä epätoivoisestikin, olla johdonmukainen. Kenenkähän rajoja tässä eniten haetaan. Reetta tosin illalla sanoi, että syksyllä kun saa uida, niin haluaa mun kanssa aina päivisin uimaan kun muut ovat koulussa. Sanoin, että se ei ole mahdollista, sillä jos Reetta saa uida, niin Reetta saa myös käydä koulua. Nämä rajoitukset ja eristykset puretaan käsittääkseni samanaikaisesti. Sekös sai hymyn vilahtamaan raivon seasta. Olihan toisaalta hienoa herätä tasatahtia iskän kanssa kahdestaan, kaksi aamu-unista. Illalla Reetta kiristi itsensä isän viereen. Tämä on lapsilla yleisesti tiedossa, iskä antaa lopulta periksi paljon helpommin kuin äiti.... Vitsi, kuinka ne osaavat pyörittää meitä....

Äitienpäivän aamuna nousin ylös puoli kahdeksalta. Painelin koirien kanssa Mökömajaan odottelemaan urheana aamukahvia. Eipä kuulunut kahveja, emmekä tarenneetkaan, joten siirryimme takaisin sisälle. Kyllä oli kahvihammas ja aamu-urheus koetuksilla, sillä muutaman rykäisyn jälkeen puoli yhdeltätoista vasta sain kahvit ja totutun höttömunakkaan. Aamumme kruunasi saunominen. Teki tiukkaa; kuusi ihmistä ja kaksi koiraa yhtä aikaa löylyssä, mutta koko poppoo oli samassa tilassa mammaa hemmottelemassa. Sitten lahjoja, jalkahoitoja, lepoa, täytekakkua ja joutenoloa. Tunsin olevani päivän päätähti.

Tänä aamuna todellisuus siitä, että maalla on mukavaa, löyhkäisi tajuntaani. Pesin pyykkiä koneellisen ja ripustelin niitä narulle kuivumaan. Tavoitteena on pyykätä lakanoita urakalla ja antaa kevättuulen leppoisasti kuivattaa...Tuuli toi nokkaani kunnon löyhähdyken lietteestä, ilmeisesti lähipelloille oli liettettä ajettu. Eli sehän tietää tälle viikolle enemmänkin moisia aistinautintoja, sillä nämähän ovat direktiiveissä laadittuja asioita. Milloin ajetaan ja mitä ajetaan. Voihan simpura kun sieppasi, mahtaa ottaa kivat aromit lakanapyykkiin, sikäli mikäli ne ulkona meinaan kuivattaa. Aikoinaan asuimme Nivalassa aivan keskellä peltoaukiota. Ympärillä oli isoja tiloja, joista osa jopa sikaloita. Se se vasta mellevä tuoksu olikin ja kesti suunnattoman kauan, ennen kuin kaikki olivat omat lietekaivonsa saaneet tyhjiksi pumpattua. Sain muutaman kerran pestä pyykit uusiksi ja herätä öisin tuuletusluukun kautta tuleviin aromeihin. Näinpä olen siis lukuisat pahat ja vähemmän pahat traumani jauhanut tälle aamulle. Josko tuo alitajunnan peikko hiukan voisi otettaan löysätä. Ainakin ennen on auttanut, kun ulkoistaa ainakin osan siitä mitä kokee ja ajatuksissaan pyörittelee. Toki eihän asiat näin helposti aina ratkea, mutta pienikin murtunen auttaa. Sitkeästi ja urheasti vaan, nokka kohti tuulta!

2 kommenttia:

  1. Ihmiset sanovat A:ta usein urheaksi, sairauden, sen selättämisen, koettelemusten, rankkojen hoitojen jne. takia, kai. Enkä voi kiistääkään, mutta minäkin olen miettinyt urheutta, samoja kysymyksiä kuin sinäkin...
    Onko urhea, jos tekee sen mikä on tehtävä, kun ei muuta voi?
    Onko kaikki vastoinkäymisistä selvineet urheita? Onko urhea, jos on viimein selvinnyt, vaikka on ollut heikko?
    Eikö ole urhea, jos ei ole selvinnyt, vaikka on urheasti koettanut?
    Mikä on urhean, urheuden vastakohta...? Se heikkoko?

    VastaaPoista
  2. Hei teille sinne huutoetäisyydelle...

    Siis sinäkin olet miettinyt urheutta, onneksi, sillä pelkäsin olevani jälleen yksin ajatuksien pyöriteltävänä. Niin onko muuta vaihtoehtoa, kuin olla urhea. Auttaako heittäytyä heikoksi vaikka kuinka heikottaa? Ovatko ne vastakohtia? Onko urheudella vastakohtaa? Ainakin itse olen yhtä aikaa urheasti hirveän heikko... Mutta kun ei ole sitä vaihtoehtoa, pitää heikkoudessaankin olla urhea.

    Toisaalta kuuluuko 9-vuotiaiden kokea urheutta, heidänhän kuuluisi leikkiä, nauraa, olla lapsia, hyppiä hyppynarua ja rullalautailla.
    Hitsi, kuinka epäoikeudenmukaista nakata urheus jo lapsuuteen.

    Pitipäs taas pyöritellä....

    Tiina

    VastaaPoista