ÄITINÄ (kirjoitus Kalajokilaakso-lehdessä)

ÄITINÄ

Muutuin äidiksi 12 vuotta sitten, kun synnytin esikoiseni. Se äitiyden tunne valtasi minut, ihan luonnollisella tavalla. Tunne oli juuri oikea ja luonteva, minulle sopiva. Sama tunne on vallannut minut kaikkien neljän tyttäreni kohdalla, jostakin sitä riittää vain jokaiselle. Äidinrakkaus on pohjaton kaivo, siitä riittää aina vain ammennettavaksi. Miltä tuntuu olla äiti, sehän on pääsääntöisesti rajoja ja rakkautta. Äitinä yrittää luotsata katrastaan johdonmukaisesti ja pitkäjännitteisesti. Tyttäremme ovat vahvalla temperamentilla varustettuja, liekö sekin äidinmaidossa imettyä. Haasteita riittää ihan mitättömissäkin asioissa. Välillä taas ylpeys omistani läikähtää valtavalla kohinalla. Salaa hymyilen lasteni tempauksille, ”tuo ei kaikilta onnistu”. Rohkaisen yksilöllisyyteen, omiin mielipiteisiin ja luovuuteen.  Ei tarvitse mennä massan mukana, vaan jokainen saa olla rohkeasti oma persoonansa, heikkouksineen ja vahvuuksineen. Toki tämä lasten vahva tunteiden tykitys ja oman itsensä etsiminen on haastavaa äidillekin, mutta itsepähän kannustan. Moiseen rohkaisen, joten välillä haemme rajoja erittäin äänekkäästikin.

Äitiyteeni annettiin aivan uusi odottamaton ja ennalta aavistamaton haaste puolitoista vuotta sitten. Haaste, jota kukaan äiti ei toivoisi, voisi kuvitellakaan lapselleen osuvan. Arpaonni on joskus raaka, julma ja kohtuuton. Nuorin lapsistamme sairastui hengenvaarallisesti. Sen jälkeen tunteiden kirjo on entisestään monipuolistunut. Vahvimpana on esille noussut avuttomuus, pelko ja syyllisyys. Äitinä olen yleensä hoitanut pahan pois ja puolustanut, mutta en kykene tällä hetkellä omilla teoillani sairauteen vaikuttamaan. En voi olla muuta kuin äiti, joka kulkee mukana. Pelko, se äärimmäinen kuolemanpelko, jota tunnen lapseni puolesta. Se on erittäin raastavaa ja hallitsevaa. Syyllisyys siitä, kuinka jakautua, missä on äidin paikka ja kuinka olla kaikille neljälle tasavertaisesti äiti. On raskasta asua sairaalamiljöössä ja olla pois kotoa kuukausia, olla puhelinäiti ja puoliso. Onneksi olen saanut kuulla, että ”äidinrakkaus tuntuu myös puhelimessa”. Millaista on olla äiti, jota vedetään moneen suuntaan ja kaikkialle. Se on ristiriitaista ja raskasta. Äitiyden tunteet menevät valtavina hyökyaaltoina laidasta laitaan.

Viimeisten kuukausien ja viikkojen aikana olemme hakeneet rauhaa ja rakkautta räjähdysmäisesti kotona. Arjessa on jatkuvasti isoa jos pientäkin vääntömomenttia. Yritämme normalisoitua perheenä, vaikka elämässämme onkin valtavasti erinäisiä rajoituksia. Kotimme on ollut taistelutanner ja tunteiden ilotulistus on todella räiskyvää. Mutta tähänhän olen juuri lapsiani kannustanut. ”Kun päästää ja itkee pahan pois, niin ilollekin on paremmin tilaa”, näin sain pikkuviisaaltamme kuulla rankalla sairaalajaksolla. Tällä viikolla olen saanut toipilaaltamme parhaan mahdollisen kiitoksen taistelun tiimellyksessä. Hän on sanonut: ”lapsen on helpompi sairastaa ja päästää paha mieli ja koettu pelko pois, kun on äiti joka ottaa kaiken vastaan. Kuinka sellaiset ihmiset, niin kuin aikuiset sen pystyvät tekemään, kun eivät voi lapsen lailla raivota pelkojaan ulos, vaikka kuinka raivostuttaisi”. Näinpä, onneksi lapsemme uskaltavat näyttää tunteensa, ennen kaikkea ne ikävätkin tunteensa. Koen tämän mielettömänä kiitollisuudenosoituksena ja onnistumisena. Ja kuinka ylpeä olenkaan lapsestani, joka kykenee asian näin kypsästi sanoiksi pukemaan. Kuinka tärkeää olisi, että meillä kaikilla olisi sellainen ”äiti”, joka ottaa vastaan. Niin hyvät kuin pahatkin paukut. Olen niin huojentunut tästä luottamuksesta, jonka olen osakseni saanut.

Äitienpäiväkakussani on paljon erilaisia kerroksia. Osa täytteistä on kirpeitä ja rouheisia, mutta ne kaikki tasapainottuu makeudella ja ihanalla jälkimaulla. Kuorrutuksessa on paljon kiitollisuutta, luovuutta ja huumoria. Kakkuni on taatusti persoonallinen ja saa hymyn huulille. Siinä on paljon kivoja yksityiskohtia, se on hiukan vinokin, mutta ei haittaa. Tänään äitinä ja leijonaemona on hyvä olla. Pennut ja isäleijona kehräävät tiukassa laumassa, välillä karjahdellen ja kakkua maistellen. On mieletöntä olla Äiti!



Viikonlopun paikallislehteen pyydettiin kirjoitusta Äiti-teemalla. Tällaisen sitten rääpäisin, vuodatuksen itsestäni ulkoistin. Kas kummaa se julkaistiin kokonaisuudessaan, lyhentämättä, vaikka tuhannella merkillä ylitin annetun pituuden.... Toisaalta olen otettu, että minulta tekstiä pyydettiin, sillä kirjoittamisenpalo on muuallekin kantautunut. Äitiydenpaloahan on kyllä ollut jo pidempäänkin havaittavissa. Vitsi, että tämä elämä on polttavan kutkuttavaa. Kunhan eivät illalla leipoessaan sitä kakkupohjaa polttaisi...