TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

torstai 12. tammikuuta 2012

YKSINÄISYYS (kirjoituskilpailu Syöpä-lehdessä)

YKSINÄISYYS
8-vuotias lapseni Reetta sairastaa leukemiaa, takana pian kahdeksan kuukautta tätä todellisuutta. Odotamme kantasolusiirtoa, se häämöttää jo näköpiirissä. Kenties ensi kuussa, kenties...

Kun saimme tietää lapsemme sairaudesta olimme koko ajan kaikkien mielessä, huulilla, ajatuksissa. Kuukausien saatossa olemme pudonneet yksinäisyyteen. Pahiten sattuu se, että lapsemmekin on unohdettu. Olemme kuulleet muualta vuodatuksia siitä kuinka rankkaa on kun Reetta sairastaa, mutta Reettaan ei pidetä yhteyttä. Voin vain kuvitella miltä yksinäisyys lapsestamme tuntuu. Pitkiä yksinäisä sairaalajaksoja, rajuja yksinäisä infektioita, pitkiä yksinäisä yön tunteja. Viikkoja eristyksissä, yksin, peloissaan. Onneksi välillä on ollut hoitojaksoja, jolloin on mahdollistunut kämppäkaveri. Kuinka paljon helpompaa on ottaa rankatkin hoidot vastaan, kun samassa huoneessa on toinen jolla on sama tilanne. Sanaton ymmärrys. Ystävyys, luja ja uusi. Ei tarvi olla yksin, on ystävä joka kulkee rinnalla, ymmärtäen. Syöpäystävälle ei tarvitse selittää turhia, hän ymmärtää. Vanhempina tärkeimmät uudet ystävyyssuhteet on luotu muiden vanhempien kanssa osastolla. Olenkin tajunnut vertaistuen äärettömän tarpeellisuuden. Mutta minkälaiset jäljet sairausajan yksinäisyys meihin ja lapseemme jättää, kuinka niiden yli päästään.

Itselleni on keino purkaa yksinäisyyttä kirjoittamalla blogia. Samalla tyhjennän mieleni, puran pahaa oloani, päivitän kuulumisia myös arjen huumorin avulla. Lukijoita minulla on noin 200 päivässä, siitä huolimatta blogissakaan ei kukaan kommentoi viikkoihin. Olen siis yksin sielläkin.
Tänään olen yksin kotona, hämmentyneenä ja niin orpona. Meillä on kuusihenkinen perhe; kaksi vanhinta ovat harrastuksissaan, Reetta tuplasiskonsa ja iskän kanssa sairaalassa. Ajatuksellisesti olen yksin todella paljon. Mutta nyt ihan konkreettisesti. Yksinäisyys yhdistettynä huoleen tuntuu valtavana puristuksena, fyysisinä oireina, jopa hämmennyksenä. Viikkojen sairaalajaksoilla olen iltaisin raahautunut todella tyhjänä ja yksinäisenä asunnolle. Olo on todella orpo. Kaipaan ihmisiä tunteakseni olevani tunteva ihminen.

Minulla ei enää ole työyhteisöä, työkavereita, asiakkaita, harrastuskavereita. Reetalta puuttuu tärkeä kouluyhteisö ja kaverit eri lapsuusvaiheiden kautta. Lapsen elämä rajoittuu kotiin ja sairaalaan. Onneksemme meillä on luottoystäviä kotona, kaksi koiraa ja kissa. Ne jaksavat olla vilpittömästi kiinnostuneita meistä ja läsnä. Niille on hyvä kertoa kaikki päivän aiheet huolista iloihin. Ainakin meille ne ovat olleet yksi tärkeimmistä keinoista poistaa pahinta yksinäisyyttä.

Viime viikolla sain hämmentyneen puhelun siitä kuinka kauan hoidot jatkuvat. Yleisesti leukemian hoitokaavio on noin 2,5 vuotta. Takana siis alle vuosi. Oman laskentakaavioni mukaan meillä on vielä edessä kaksi todella yksinäistä vuotta. Raivostuttaa hämmästely, eikö sitä vieläkään ole hoidettu. Olenkin sanonut, että meidän kalenterissamme on myös 12 kuukautta, 365 päivää, niinkuin muillakin. Toki infektioiden pelossa joudumme olemaan paljon eristyksissä muusta maailmasta. Mutta mehän elämme nykytekniikan aikakaudella, mahdollisuuksia on monia. Kuinka vaikeaa on kohdata sairauden vuoksi yksinäinen ihminen. Moni varmaan miettii oikeita sanoja, mutta meille riittäisi yhteydenpito. Kriisiavun saamme muualta. Onneksi lähisuvulla on kanttia elää tätä elämänvaihetta kanssamme. Olenkin miettinyt usein, kuinka itse olen suhtautunut ihmisiin, jotka ovat olleet samassa tilanteessa. Olenko itse heidän yksinäisyyttään helpottanut, ollut ystävä.
Olemme sosiaalinen perhe, laajalla kaveripiirillä. Nämä tulevat vuodet näyttävät sen, ketkä säilyvät mukana. Toivon, että yksinäisyys kohdallamme on ohimenevää. Mutta tulemmeko ajatelleeksi kuinka paljon ympärillämme on eri seikoista johtuvaa yksinäisyyttä, jopa elinikäistä.


Tämä kirjoitukseni on saanut alkunsa joskus kesäkuussa. Tällä osallistuin kirjoituskilpailuun ja joulukuussa sain tietää, että se julkaistaan ja palkitaan. Laitoin sen hetkiset tunnelmat teidänkin luettavaksenne....
Tältä tuntui silloin, moni asia on onneksi toisin, paremmin, mutta jokin asia näköjään on ja pysyy....

P.S. LÖYSIN UUDEN VIVUN, NYT VOITTE KÄSITTÄÄKSENI KOMMENTOIDA KIRJAUTUMATTA, ANONYYMINÄ.
KIITOS YHDELLE LUKIJALLENI, JOKA ASIAA PISTI AJATTELEMAAN...
KOKEILKAAPA!



10 kommenttia:

  1. Ajatuksia herättävä kirjoitus! Kiva, jos tämä kommentoiminen onnistuu nyt, usein olen yrittänyt, mutta ei oo lähteny mihinkään...

    VastaaPoista
  2. Jee! Hyvä! Seikka olikin siis vain tekninen. Jospa seinät nyt alkaisivat puhua. :) Kiva kun vielä vastasit, voikaa tosiaan hyvin! T. Se blogisi hiljainen lukija M

    VastaaPoista
  3. Moni luulee, että kippuroin jatkuvasti ja yhä tuossa yksinäisyydessä. Onneksi en. Mutta tuolloin kesällä, kun aiheesta oli tämä kirjoituskilpailu, niin silloin koin sen pahimpana. Olimme pitkiä sairaalajaksoja, odotimme kantasolusiirtoa, pelasimme aikaa ja niin edelleen. Silloin sairaalasta asunnolle raahautuessa yksinäisyys oli joka päivä läsnä. Sellainen orpos, unohdettu olo. Helsingissä tarvin puolestani omaa rauhaa ja hain tietoisesti yksinäisyyttä. Silloin minun oli pakko säästellä voimiani ja latautua koitokseen. En voinut jakautua ja repiä moniin suuntiin, mutta silloinkin lämmitti kovasti kun sain postia tai viestejä. Harvalle edes vastasin mitään, mutta tunne siitä ettei ole ihan unohdettu kannatteli...
    Koitappa siinä sitten olla meikäläiselle oikealla tavalla ystävä! Ei se helppoa ole teilläkään ollut ja tuskin tulee olemaan vielä muutamaan kuukauteen...
    Kiitos kuitenkin kanssamatkaajille, jotka ovat jaksaneet rinnalla.

    Tiina

    VastaaPoista
  4. Hyvä kun löysit vivun :)
    Heti alkaa kommenttia pukkaamaan, ettet jäisi ajatustesi kanssa enää yksin :)
    Olen seurannut blogiasi pitkään, ja aina välillä pohtinut miten kommentoida. Mietin jo sähköpostinkin laittamista asiasta, mutta en ole niin hyvin tutustunut blogipohjiin, että olisin osannut neuvoa - hyvä että joku muu tuli samaan ajatelmaan.
    Kirjoitustapasi on mukaansatempaava, perheenäidin ajatukset ja arjen pyörittäminen koskettavat.

    Aya

    VastaaPoista
  5. Hei Aya, kiitos sinullekin kommentista. Tuosta vivusta vielä... En yleensä koskaan kykene opiskelemaan käyttöohjeita tai nippelitietoutta. Olen siis vuoden koheltanut tämän blogini kanssa teknisesti sattumanvaraisesti. Yllättävän pitkälle näköjään pääsee ihan vain kokeilemalla, toki monia asioita löytyisi jos haluaisi opetella tai hakea. Mutta tietsikkahommat eivät vain ole minun juttuni...

    Kuuloillaan,
    Tiina

    VastaaPoista
  6. Hei Tiina, tänään sain postista Syöpä-lehden ja luin kirjoituksesi yksinäisyydestä! Elämämme helminauhassamme on monenlaisia helmiä, kaikkia helmiä emme voi itse valita. Onneksi voimme lisätä siihen kirkkaita, timanttisia ja kultaisia helmiä. Niiden avulla helminauhasta tulee paljon kauniimpi ja vahvempi. Paljon voimahaleja teille, Reettalle pari ylimääräistä halia <3

    VastaaPoista
  7. Kiitos!

    Sain itsekin tänään kyseisen lehden postista. Oli jotenkin hämmentävä kokemus lukea omaa tekstiä kauniilla kuvilla varustettuina. Minulta pulpahti yhtäkkiä itku, vapisuttava märy.
    Reetta näytti ymmärtävän ja haki minulle puhumatta nenäliinan...

    Tiina

    VastaaPoista
  8. Hei!

    Luin juuri kirjoituksesi Syöpä-lehdestä ja sen innoittamana päädyin vierailemaan blogiisi. :)

    Tilanteemme ovat monin tavoin aivan erilaiset, mutta lehtitekstissäsi oli paljon tuttua - jotakin sellaista, minkä olen itsekin kokenut. Ehkäpä juuri siksi halusin kirjoitella Sinulle muutaman rivin ja toivottaa kaikkea hyvää itsellesi ja perheellesi...

    Khalil Gibranin sanoin:

    "Jokaisen talven sydämessä on väräjävä kevät, ja jokaisen yön hunnun takana on hymyilevä aamunkoitto."

    Onnellista kevään odotusta ja paljon voimia kaikkiin koitoksiin sekä aurinkoa, valoa ja lämpöä!

    VastaaPoista
  9. Hieno kirjoitus ja niin totta.
    On helpompi paeta kun kulkea rinnalla. Omakohtaisella kokemuksella huomattu.

    VastaaPoista