TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

tiistai 17. tammikuuta 2012

SANAT KUTSUVAT

Illalla sain valtavia positiivisia kiksejä. Itse asiassa löysin itseni sellaisesta paikasta, josta olen salaa haaveillutkin... Sanat kutsuvat, kirjallisuuden ja kirjoittamisen -opintoryhmästä.
Kuivaako, ei olleskaan. Mieletön kokemus, tunsin loksahtavani joukkoon. Olin niinkuin omieni parissa. Nyt ymmärsin harmaiden hiusteni ilmestymisen, ne ennakoivat tulevaa. Opintopiiri on kokoontunut vuodesta 1997, osa oli alkuperäisiä jäseniä. Mukana oli useita kirjoja julkaisseita ja ihan harrastajia. Keski-ikä tuolla seitsemässäkymmenessä viidessä vuodessa... Ja sitten sinne pulpahdan minä. Minä jolla on vasta muutama harmaa hapsi hiuksissa. Liikaa väriä päällä verrattuna muihin kurssilaisiin. Levottomat kädet, laaja liikekieli. Kaiken kukkuraksi räiskyvän violetit ja pitkät kynnet.
Ensin mietin, mihinköhän olen taas itseni johdattanut, mutta sitten se aukesi.
Uppouduimme runoihin, proosaan, analysoimme, kuuntelimme, maistelimme ja keskustelimme. Ensin mietin, josko ymmärrän mistään mitään. Mutta niin vain luulin ymmärtäväni. Keskustelevani rytmeistä, tunnelmista, aiheista ja sanomasta.
Lopuksi annoin vinon pinon, taisi olla peräti nelisenkymmentä sivua, omia juttujani analysoitavaksi. Luettavaksi ja tutkittavaksi. Kaikki tai ei mitään. Haluan tuosta kaiken irti.
Eilen innostuin kaivamaan noita pöytälaatikko-eeppoksianikin esiin, liikuttavia purkauksia. Ehken olekaan niin hukassa kuin olen luullut olevani. Tai olisiko näin, että olenkin ollut hukassa pidempään kuin olen tajunnut. Pling, niinhän se!
Vihkot pursuavat mietelmiä, runontynkiä, postauksia, oivalluksia ja päiväkirjamaisia päivityksiä. Koko yön olen hytkynyt innosta, nähnyt unia sanoista. Sanat ovat minua kutsuneet. Itse asiassa kauanko sanat ovatkaan minua kutsuneet, tiedostamattani lapsuudesta saakka.
Piirissä kyseltiin kirjasuosituksia, kirjoja joita voisi muille piiriläisille suositella. Silloin minä olin hipi hiljaa. En kehdannut sanoa, mitä kaikkea onkaan viime aikoina tullut luetuksi. Taitaisi suut loksahtaa mummuilla auki, jos vinkkaisin kaikesta mitä olen paukuttanut menemään. En edes kehtaa tänne kaikkea kirjoittaa, pidän ne siis ihan omina tietoinani... Mutta ehkä jo ensi kerralla olen lukemisieni suhteen valistuneempi, valveutuneempi ja voin vinkata jotain älyllistä. Onhan tässä kuukausi aikaa ajaa itsensä sisään myös tuon asian puitteissa. Saimme kotitehtäviä ja voimme lähettää kirjoituksia luettavaksi vaikka kuinka paljon. Ihanaa.
Eilen lapset kyselivä, minne olen menossa. Sanoin meneväni kirjailijakouluun. Sitten sanoin aloittavani myös uima- ja painikoulun. Taas oli kysyvää ja häpeävää katsetta. Äiti, onko sun pakko. Eihän mitään ole pakko, mutta voihan kaikkea suunnitella. Uimakoulun jälkeen voisin uida rennommin, eikä niin että puoliselkää on pinnalla. Niskat jäykkänä ja hengittämättä. Painikoulussa voisi keskittyä sellaiseen sumopainiin. Olisi nääs tuota massaa lähes tarvittavat määrät. Siinä voisi kaveria tuijottaa ihrat hytkyen ja välillä nakellen. Eikä tarvitsisi seurata mitä suuhunsa pistää, kun massasta olisi hyötyä painimatolla. Tosin, en tiedä onko tuota painin lajia mahdollista harrastaa meidän lakeuksilla.
Tämänkin aamuni olen aloittanut lukemalla, sanat ovat kutsuneet jo puoli kuudelta. Lapsille keitin aamupuurot. Kolme söi natisematta, mutta Reetta hampaat irvellä. Kysyi, mitä siihen olen laittanut. Maistui kuulemma erilaiselle ja oudolle. Silmät kiiluen sanoin lisänneeni siihen naurua ja positiivisuutta. Samalla minua nauratti suunnattomasti, kun Reetta minua raivona katsoi. Minä arvasin, Reetta huusi, oliko pakko mennä puurokin sotkemaan!? Niinpä neiti jätti puuronsa syömättä, tyhmistä lisäyksistä johtuen. Aamupalaksi maistui sitten liha ja perunamuusi.
Ukkokultaa ilmeisesti hirvittää, mistä kaikesta tulenkaan kirjoittamaan. Yritti lapsille vihjailla, että äiti kirjoittaa meidän arjesta, tappeluista ja sanomisista... Siinäpä se, niistähän nämäkin tarinat on tehty. Mutta entäs, jos kirjoittaisinkin astetta syvemmistä tunnoista. Kuka niitä kestäisi lukea. Niillekin kirjoituksille on ollut nimi jo pidemmän aikaa, vuodesta 2007, muistaakseni. Sekin on jälleen painokelvotonta tähän yhteyteen. Mitä ilmeisemmin kuvittelette minulla olevan vieläkin pimeämmän puolen. Kyllä, olette aivan oikeassa, löytyy...
Nyt minun on aika kuunnella imurin ja musiikin kutsua. Sanat kutsukoot jälleen myöhemmin.

8 kommenttia:

  1. Haa, olin aikeissa laittaa viestiä ja kysellä tuntemuksia kirjailijakoulusta, vaan täällähän niitä jo oli. Kuulostaa tosi hyvältä! (Minäkin haluaisin...)

    Ja aamupuurokin noin ihanasti maustettu.

    Terkuin O.L.

    VastaaPoista
  2. Kyllä piti miettiä; O.L? Sitten aukesi....
    Minähän tiesin, että sinäkin haluaisit!!! Joko kävit sähköpostissasi, aiheesta jo olenkin vihjaillut.

    Ha, haa!!!!

    Tiina

    VastaaPoista
  3. Nyt olet kyllä ehdottomasti oikeaan paikkaan mennyt. Kirjoittaminen on varmasti juttusi. Usein olen ajatellut, että tämä blogikin olisi täysin julkaisukelpoista kamaa. Mahtavia kuvauksia tuntemuksista ja kaikki ne luonnon siniset hetket yms. Loistavaa sanaleikkiä! Ja tuo kaikki kumpuaa sisältäsi, luonnostaan. Kirjoita Tiina, kirjoita!
    -Heli

    VastaaPoista
  4. Heli, Kiitos!

    Ihan liikutun moisesta...

    Tiina nyyhky

    VastaaPoista
  5. Sanat kutsuvat ja jokin muukin... Oodi keväälle, puiden halaaminen, kuohuviini ja yökuteet. Kesä, alpakat ja laamat. Sumopaini, vaaleanpunaiset trikoot ja tena. Ensimmäisenä kuitenkin yhdet synttärit pitkän kaavan mukaan! Jihaaaa... täältä tullaan elämä!!!

    VastaaPoista
  6. Olen iloinen puolestasi, että olet mennyt osallistumaan sellaiseen mistä pidät ja sitäpaitsi tekstiäsi on mukava lukea, vaikka aihe tietysti ei ole kenenkään toivelistalla...Itsekin syöpälapsen äitinä koin kirjoittamisen terapiana ja koska asiat unohtuvat niin nopeasti, niin on mahtavaa, jos ne on jonnekin kirjoitettu. Blogisi on vertaistukea parhaimmillaan, niin elämänmakuista tekstiä, että siitä on oksat poissa.
    Kuitenkin Kysy-postauksesi innoittamana haluaisin tietää millaisia tuntoja/kokemuksia/ajatuksia sinulla on hoitajista ja lääkäreistä ja heidän tekemästään työstä?? Varmaankin kiitollisuus maailman parhaasta syöpähoidoista, mutta miten muuten koit heidät yms.
    Hyvää jatkoa!T

    VastaaPoista
  7. Luulen, että aika moni lukijasi on liikuttunut monia kertoja. Täälä on ainaki yks, joka on vollottanu niin että roiskuu. Toisaalta nauranutkin olen monen monituista kertaa. Eikä nämä tuntemukset ole vain tietokoneeen äärellä vaan usein olette mielessä työssä, lenkkipolulla, saunassa ja milloin missäkin. Välillä pistää hymyilyttään ja välillä itkettään ja aika usein ihmetyttämään. Kiitos blogistasi!
    Koukussa roikkuen: Heli

    VastaaPoista
  8. Kiitos Heli kun saunot, ulkoilet, teet töitä ja liikut kanssamme... Ilmankos välillä iltaisin olenkin niin poikki, jos olen ollut joka paikassa mukana. Niin ja kunto on pysynyt loistavana... Tosin nahka välillä kiristää valtavasta saunomisesta...
    Tunnenko sinua, siis oletko meidän tuttu, jos kerran noin monessa elät näin tiiviisti mukana?

    Outo koukussa eli Tiina

    VastaaPoista